Jos joku aihe pomppaa työssäni esille säännöllisesti, se on tunnesyöminen.

Tunnesyöminen ei ole pelkästään ylipainoisten ihmisten riesa. Se ei ole minkään sortin syömishäiriö, vaan ihan normaali ilmiö silloin, kun olemme milloin murheellisia, milloin iloisia, onnellisia, onnettomia, juhlimassa, krapulassa. Kun on jokin aihe, mikä aiheuttaa suuria tunteita, on tunnesyöminen todella helppoa ottaa tavaksi.

Syömisestä tulee hyvä mieli. Se on sisäänkirjoitettu meihin. Vatsa kylläisenä maailma on turvallisempi paikka elää. Syöminen vapauttaa endorfiineja, mutta vain hetkellisesti. Sillä valitettavasti aivan liian moni putoaa pohjattomaan morkkiksen kuiluun tunnesyöpöteltyään.

Ja siellä piilee se ongelma.

Klassisin tilanne on se, missä ollaan aloitettu tavoitteellinen painonpudotus. Koska on hyvin yksilöllistä millaisella tahdilla se rasva alkaa palamaan ja paino putoamaan, saattaa se toisilla ottaa pari kolme päivää ja toisilla kuukaudenkin päivät, ennekuin painon putoaminen alkaa olemaan jatkuvassa laskusuhdanteessa. Joten voitte varmaankin arvata, millaista tahdonvoimaa vaatii suunnitelmassa pysyminen ihmiseltä, jonka paino alkaa putoamaan tuskastuttavan hitaasti.

Juuri sillä hetkellä, kun olo on hyvä, ja fiilis semmoinen et ”nyt on kyllä ihan varmasti pari kiloa pudonnut”, marssitaan henkilövaa’alle ja huomataan, että paino on tippunut 100 grammaa. Alkaa ihan hirveä masis, paniikki, vitutus, ei tästä tule mitään, ja sitten ollaan keksipurkilla.

Taipuvuus tunnesyömiseen ja hitaat tulokset painonpudotuksessa eivät varsinaisesti ole mikään Match made in heaven.

Se olisi just se hetki kun sinne keksipurkille ei saisi mennä, juuri se hetki kun pitäisi hyväksyä se asia että projekti etenee, vaikkakin hitaasti. Just sillä hetkellä, pitäisi heilauttaa naisellisesti tukka hartioilta, ja tokaista että noh, ensi viikolla sitten kovempi pudotus.

Se on hidasta. Eikä se tunnu sopivan millään meidän tämänhetkiseen maailmankuvaamme, jossa kaikki pitää saada heti, kaikki pitäisi saada helposti, kaikki pitäisi olla tässä ja nyt.

Mutta kuten kaikessa muussakin, tyydytys tulee kovasta työstä, kärsivällisyydestä, pitkäjänteisyydestä ja matkanteon nauttimisesta. Kyllähän varmasti moni on ollut sellaisessa tilanteessa elämässään – on haaveillut unelmatyöstä, laittanut aikaa ja rahaa opiskeluun, valvonut öitä, laiminlyönyt ystävyyssuhteita ja perhe-elämää saavuttaakseen ja rakentaakseen jotain, joka palkitsee myöhemmin. En itse kuulu siihen ryhmään, joka kannustaa koko ajan elämään spontaanisti tässä ja nyt – se elämäntyyli vie vastuuntunnottoman ihmisen velkaneuvojalle aika nopeasti. Pitää olla tavoitteita, suunnitelmia. Ne kehittävät mieltä, paksuunnuttavat nahkaa.

Se tunnesyömisen spontaanius on myös sen painonpudotuksen esteenä. Suklaapatukka tuo lohdun kahdeksi minuutiksi, ja sen jälkeen iskee se ahdistus – miksi mä söin ton suklaapatukan. Ihminen on valtavan taitava valehtelemaan itselleen sillä hetkellä, kun on karkkihyllyllä – no kyllä mä nyt yhden voin ottaa. Sitten ottaa yhtäkkiä yhden jokapäivä. Rakennat itsellesi tavan ottaa aina iltapäivällä pulla, tai suklaapatukka, tai leivos, ja yhtäkkiä teet sitä ihan huomaamatta, ja pitkän ajan myötä se takertuu muhkuraisena kerroksena persposkiin.

It takes 30 days to brake a bad habit. Sitten helpottaa.

Kamalaa on, jos lapset opetetaan pienestä saakka siihen, että pahan mielen sattuessa lellitään karkilla, ja sitten kun on iloisia tapahtumia, syödään kakkua ja jäätelöä. Siihen tottuu niin äkkiä – ”hei, mulla on tunteita, syödään vähän herkkuja eikös”. Mitä kauempaa tavat tulevat, sitä vaikeampaa niistä on päästää irti.

Olenko paraskin puhuja? No en. Mullakin on omat ruokamörköni. Haluaisin, että sixpäckini näkyisi vuodenympäri jäätelöä syömällä. Mua ärsyttää, että jos jossain on tarjolla keksejä, sipsejä, karkkia, en osaa maistaa vain vähän. Lopetan kun käsi raapaisee kulhon pohjaa. En halua syödä vain palaa kakkua, haluan syödä kaksi. Jos haluan syödä herkkuja viikonloppuna, vihaan jos pitää valita joko karkki, jäätelö tai pitsa. Haluan kaikki helvetti soikoon, ja subin jälkkäriksi! Jos en jaksa syödä, heitän loput roskiin. Haaveilen romanttisesta hetkestä Kotipitsan perhekokoisen lihamonsterin (+valkosipulidippi) kanssa. Mielestäni on mielikuvituksen puutetta, jos ajatus herkusta on proteiinipatukka.

Jos haluaa pysyä kunnossa, sille on hintansa. Kaikkea ei voi saada, mutta liikkeelle kannattaa lähteä aina itsensä hyväksymisestä – että no okei, tältä tää paketti näyttää, mä oon tyytyväinen tähän, mut hiotaan tästä vähän reunoja, sillee pikkuhiljaa.

Ehkä siinä on se syy, miksi en toteuta yllämainittuja fiestoja pitsoineen ja jäätelöineen jatkuvalla syötöllä. Olen oppinut kiertämään omat kompastuskiveni. Olen tajunnut ravinnon merkityksen, herkkuhetkien merkityksen, mieliteon ja nälän eron, laiskuuden ja väsymyksen, oppinut kehittämään mielenlujuuttani ja puhumaan itselleni järkeä. Oppinut ottamaan kehitystä tukevalla tavalla rennosti. Se on vaikeaa.

Ja vielä, ettei homma menisi liian vakavaksi, mietitään, mikä vapauttaa vielä enemmän mielihyvähormoneja kuin syöminen?

Kyllä, seksi.

Mietippä sitä seuraavan kerran, kun seisot karkkihyllyllä.

Bettina