Tukahdutettujen tunteiden kuorma

Kuuntelin Joni Jakkolan luotsaaman Väkevä elämä- podcastin jakson, jossa vieraana oli ihana Anette Palssa keskustelemassa tunnesyömisestä. Aihetta on koluttu viime aikoina mediassa paljon läpi – voit käydä kuuntelemassa jakson Suplassa. Minussa se herätti seuraavat ajatukset.

Haluan kaivautua ajatukseen, miksi tunteita ylipäätänsä pitäisi tukahduttaa. Negatiiviset tunteet näyttäytyvät meillä usein häpeänä, pettymyksenä, kateutena, vihaisuutena jotain tiettyä asiaa kohtaan, raivona, väsymyksenä, itkuna, surullisuutena. Koska nykyään sosiaalinen mediakin on suurimmaksi osaksi vaan onnen, ilon, kauneuden, vaurauden ja kiitollisuuden kiiltokuvaa, on varmaankin hyvin normaalia eksyä ajatukseen että pitäisi koko ajan olla siunattu, kiitollinen, onnellinen. 

Voi oksennus oikeasti.

Pakkopositiivisuus puskee läpi työelämässä, koulumaailmassa ja ihmissuhteissa. Ihmiset odottavat toisiltaan jatkuvasti pelkkää hyvää vibaa ja positiivista fiilistä, ja kaikki pitäisi vain mukisematta sulattaa vaaleanpunaisen hattaran läpi. Toisaalta taas asioita ei uskalleta sanoa suoraan, koska pelätään aina toisen osapuolen loukkaantumista – ja tämä ongelma on paisunut aivan järkyttäväksi monissa yhteisöissä, kun informaatiota ei osata ottaa millään tavalla vastaan asiana, vaan siitä loukkaannutaan henkilökohtaisesti.

Työpaikalla pomo ei uskalla ottaa mokan tehnyttä työntekijää jututettavaksi, koska pelkää miten työntekijä suhtautuu häneen tämän jälkeen. Jos pomo uskaltaa ottaa asian esille, työntekijä loukkaantuu henkilökohtaisesti, tuntee häpeää ja tarvetta selitellä, vaikka mokia sattuu kaikille. Ongelma on sekä viestintuoja- että vastaanottaja päässä. Kummassakin olisi kehitettävää. Sama homma pätee siinä, jos pomolle halutaan antaa suoraa palautetta työ-yhteisöstä ja sen toiminta-periaatteista – työ on ihmiselle niin tärkeä asia, että sinne kuuluvat myös ne negatiiviset tunteet.

Kotona puoliso ei osaa ottaa vastaan toisen huonoon päivään liittyviä negatiivisia tunteita, vaan vetäytyy omiin oloihinsa ja odottaa että tilanne menee itsestään ohi. Tällaiset tilanteet ovat varmasti tuttuja kaikille – ja on äärimmäisen epäoikeudenmukaista odottaa parisuhteessa toisen olevan koko ajan vain parhaimmillaan. Tilanne johtaa tunteiden hillintään, ettei vaan vahingossa kippaisi koko lastia toisen osapuolen niskaan, vaikka lähimmissä ihmissuhteissa kuuluisi todellakin kyetä sietämään myös toisen huonoja päiviä, pettymyksen tunteita, odotuksia ja surua. Äänen korottamista, kyyneleitä, kiukunpuuskia ja ”huonoa käytöstä” kummeksutaan ja vieroksutaan, eikä niitä osata tunnetasolla käsitellä. Ja kysymys on kuitenkin jumalauta ihmisyyteen kuuluvista tunteista. Kaikki negatiivinen ei ole aina automaattisesti väkivaltaa, raivostumista, tavaroiden heittelemistä, jättämistä tai eroamista. Eikä kaikki negatiivinen liity henkilökohtaisesti mihinkään, vaan asioihin, tapahtumiin ja tilanteisiin. Elämään.

Olen itse ollut tilanteessa, jossa minulle on suoraan sanottu että ”jos sä oot huonolla tuulella, niin mäkin oon. Jos sä oot iloinen ja ihana, niin sit mäkin oon”. Ihan saatanan epäreilua. Ihan kuin itsellä ei saisi olla minkäänlaisia pettymyksen tunteita, epävarmuuksia ja alakuloisuutta. Nyt en puhu masennuksesta, mielenterveyshäiriöistä tai muusta oikeasti vakavammasta, vaan ihan meille kaikille tulevista normaaleista negatiivisemmista tunteista. Ei ole oikein että toisen niskaan kaadetaan kaikki paska, mutta ei ole oikein odottaa toiselta myöskään jatkuvaa pinnalla kannattelua.

Missä me saamme näyttää vihantunteita? Missä saamme raivostua? Missä saamme huutaa ääneen että vittu mua vituttaa ja mä olen pettynyt tähän asiaan? Missä saamme oikeasti itkeä räkä poskella että tänään oli huono päivä? Kenelle saamme huutaa ääneen että jumalauta mun ukko on typerä, tekisi mieli aidata lapset takapihalle, akalla tuntuu olevan jatkuvat menkat, pomo on persereikä ja työkaverit saamattomia idiootteja?

Niin, kenelle?

Kun minä olen sitä mieltä, että pitää saada purkaa. Saan työssäni todistaa sitä joka päivä. Asiakas saattaa tulla huonotuulisena treeniin, haistan sen heti että nyt painaa joku. Kyselen, ja sitten siitä puhutaan – joskus asiakkaiden äänensävy on sellainen että voisin siitä loukkaantua, mutta en todellakaan ota sitä henkilökohtaisesti. Sitten puretaan kiukkua treeniin, ja olen huomannut, että fyysiseen tekemiseen purettuna tunteet rauhoittuvat ja asettuvat järjellisiin uomiin paljon nopeammin. Tapaamisen jälkeen asiakas on rauhoittunut, ja asiat saavat järjelliset mittasuhteet. 

Ihminen rauhoittuu, kun hänet kohdataan, eikä sitä tarvitse pelätä. Mutta sitä me pelkäämme – aitoa kohtaamista.

Arkiset negatiiviset asiat ovat kuitenkin aika nopeasti ohimeneviä tunnepurkauksia. Vakavammissa asioissa on syytäkin kääntyä ammattilaisen apuun, mutta pitää osata erottaa normaali alakulo ja masennus toisistaan. Alakulo, huonot päivät ja lyhytkestoiset alavireisemmät jaksot kuuluvat meidän jokaisen elämään, ja silloin tarvitsemme toisiamme. Mitä nopeammin negatiiviset purkaukset saadaan ulos ja käsiteltyä, niitä ei tarvitse alkaa tukahduttamaan 

Me olemme kaikki ihmisiä. Meillä on oikeus omiin tunteisiimme, mutta myös velvollisuus hyväksyä se että niin on muillakin. Me emme pärjää yksin, edes minä, vaikka kuinka kauan itselleni niin olen todistellut. Tarvitsen ympärilleni muita, sellaisia ihmisiä jotka hyväksyvät sen että en ole aina parhaimmillani. Yritän muistaa kysyä muilta mitä kuuluu, mutta odotan myös olevani luoton arvoinen siinä mielessä, että minulle voi myös laittaa viestiä että miksi et kysy mitä minulle kuuluu, tarvitsen sinua. Yritän ymmärtää, että jokaisessa meissä asuu ihminen joka on tarvitseva, pieni ja heikko ja jokainen meistä tarvitsee siinä kannustusta. Enkä todellakaan puhu nyt vaan naisten puolesta, vaan myös miesten. Että nähtäisiin vaivaa puhumaan ja kuuntelemaan opettelussa, myös silloin kun pitää kohdata vaikeita tunteita. 

Minulle tällainen ihminen on ollut oma äiti – se henkilö, joka ei hylkää ikinä, vaikka kuinka paska olen. Mutta äiti ei ole täällä ikuisesti, eikä aikuisena ihmisenä voi olettaa äidin olevan se tyyppi kenelle saa vielä aikuisenakin kiukutella kun lapsi. Nykyisen kumppanin kanssa on käyty asioita läpi, olen selittänyt itseäni ja asioista on suoraan keskusteltu, miten kumpikin toivomme asiaa käsiteltävän silloin kun päivät ovat huonoja. Samoin ystävien kanssa. Valmentajan kanssa (kiitos Anni kun saan olla vittupää, turhautuva narttu treeneissä). Valitsen asioita mitä keskustelen kenenkin kanssa – kaikkea ei tarvitse jakaa puolison kanssa, jotkut asiat voi jättää pelkästään ystäville. En kuormita vanhempiani kaikilla ongelmillani ja vakavimmat pään sisäiset solmut avaan terapeutin luona. Tämän kaiken yritän tasapainottaa niin, että kaikissa ihmissuhteissani ottajan ja antajan roolit kohtaisivat. Tiedän olevani ihminen, kenellä on paljon voimavaroja ystäville, mutta vasta viime vuoden aikana olen alkanut vaatimaan sitä myös takaisin. 

Se on nykyään niin helvetin paradoksaalista, että tässä itsekkyyttä korostavassa yhteiskunnassa olemme toisia tarvitsevia enemmän kuin koskaan ennen. On ihan uskomattoman surullista, että häpeämme ja pelkäämme puhua aidoista tunteistamme, tai että olemme niin möllejä ettemme osaa ottaa tunteita vastaan muilta.

Ja että tilanne äityy niin pahaksi, että tunteita pitää alkaa tukahduttamaan syömisellä, joka johtaa kierteeseen jossa pettymyksiä, alakuloisuutta, häpeää ja vihaa pitää kieltää syömällä lisää, joka johtaa epäterveellisiin elämäntapoihin, lihomiseen, laihtumiseen ja elämänlaatua laskevaan kontrollointiin. Toki tunnesyöminen liittyy myös positiivisiin kokemuksiin, mutta mielestäni se on paljon terveempää kuin negatiivisiin tunteisiin syöminen.

Aitous, rehellisyys ja oman sielunsa paljastaminen vapauttaa. Siitä on mahdollista keskustella loukkaamatta ja loukkaantumatta. Pitää vaan vähän opetella katsomaan asioita muistakin kuin omista lähtökohdista käsin. Jos ihminen tukahduttaa luontaisia negatiivisia tunteitaan jatkuvasti ollakseen muille mieliksi, helppo, hajuton ja mauton, ei ole ollenkaan yllättävää että ihminen muuttuu helposti alistuvaksi ja näkymättömäksi – ja tällaisia ihmisiä tämä maailma käyttää häikäilemättömästi hyväkseen, valitettavasti. 

Siksi olen ehdottomasti sitä mieltä, että silläkin riskillä että joku suuttuu, on meistä jokainen oikeutettu näyttämään myös negatiivisia tunteita. Minkään tunteiden tukahduttaminen tai näyttämättä jättäminen ei pitkällä aikavälillä johda mihinkään hyvään.

Ja jos haluaa niitä purkaa, niin suosittelen siihen nyrkkeilysäkkiä ja hanskoja. Ja kyykkyjä. Ja sen jälkeen PUHUMISTA. Mikä hitto siinä on niin vaikeaa? Meillä on kaikilla samat ongelmat, ja silti ajattelemme että olemme niiden kanssa yksin. 

Emme todellakaan ole yksin.

Bettina

2 Responses

  1. Ja jos on kuunnellut joka päivä valittamista päivästä toiseen töissä. Koti asiat voisi pitää omana tietonaan eikä valittaa. Olisikohan valittajan aika vaihtaa duunia?

    1. Hyvää pureskeltavaa. Edelliseen kommenttiin liittyen mietin kyllä, voisiko kuunteleminen ja empatia auttaa. Tai ainakin sitten asian (valittamisen) käsittely itse asianosaisten kanssa, tuskin on valittajan käytöstä kummempaa valittaa siitä täällä. Itse kyllä sanon töissä, jos takana on huono yö, lapset sairastaa tai elämässä muuten menee huonosti. Mun mielestä se on järkevää, jotta työkaverit tajuavat, miksi tänään ei ehkä mopo kulje tuttuun tapaan. Vastaavasti toivon, että työkaverit tekevät saman, koska silloin on mun vuoro ottaa vetovastuuta, eikä tarvitse ihmetellä mistä oikein tuulee, kun toisella homma ei suju.

Share the Post:

Aiheeseen liittyvät julkaisut

Katso uusimmat blogini

A short description introducing visitors to the topic of your blog and what to expect in it.

Uusimmat: