Ruokavaliosta repsahtamisesta ollaan toivottu postausta. Olen pyyhkinyt nyt seitsemän kertaa tämän kirjoituksen ja päätin että antaa olla, kirjoitetaan tyylille uskollisesti. Suoraa.
Saan ajoittain viestejä omilta valmennettaviltani siitä, että ruokavaliosta on repsahdettu. Minun responssini siihen on yleensä se, että kysyn pitäisikö perusruokavaliorungon mukaista ruokamäärää nostaa, onko ollut stressaava viikko, onko nälkä vaivannut – asia puretaan. En tiedä onko ihan oikeasti jossain joku valmennettava joka haluaisi satikutia siitä että ruokavaliosta on repsahdettu, mutta minulta on sellaista turha toivoa – en ole mikään ruokajumala, joka armahtaa repsahtamisen synnistä.
Typerä sana koko repsahdus.
Ruokavaliorunko on tehty asiakkaan tavoitteiden mukaiseksi, ja jos sitä on hankala noudattaa, suosittelen usein miettimään, onko ajankohta uusien ruokatottumusten opettelulle sittenkään oivallinen. Totuushan nimittäin on se, että jos haluaa tuloksia, on noudatettava ohjeita, ja mitä tarkempia tuloksia haluaa, sitä tarkemmin niitä noudatetaan. Jos perusterveellinen ruokavaliorunko on tylsä ja asenne sen noudattamiseen on huono, älä aloita. Se on just niin yksinkertaista.
Me olemme aikuisia ihmisiä, jotka tekevät omat päätöksensä ja ovat itse vastuussa syömisestään. Jos tulee ylilyönti, mitä sitten. Jos tulee muutama ylilyönti, mitä sitten. Jos vedät puoli vuotta överiksi, paino nousee, liikunta jää ja fiilis alkaa olla alavireinen, kannattaa pysähtyä miettimään, mikä ihan oikeasti siellä elämässä mättää, sillä harvoin kukaan syö vaan pohjattoman näläntunteen takia, vaan taustalla on jotain muuta. Ja se harvoin on sitten enää PT:n vastuulla selvittää.
Syömistottumukset istuvat meissä todella, todella syvällä, ja joka kerta, ihan jokainen kerta yritän muistuttaa, ettei kaikkia muutoksia kannata tehdä kerralla. Kukaan ei ole huonompi tai parempi ihminen sen takia, jos korvaa yhden päivän välipaloista pullakahveilla ystävän kanssa, mutta se morkkiksen määrä mikä siitä tuntuu nousevan lähentelee lähestulkoon aviorikoksen tasoa.
Haloo. Me puhutaan pullasta.
Syöminen on ihanaa. Minulle itselleni ruoka on todella suuressa arvossa, ja rakastan hyvää ruokaa. Mutta olen ihan saakelin turhamainen omasta kropastani – haluan pysyä tietyn näköisenä, ja siitä syystä minä mietin koska sitä hyvää ruokaa syön, ja arkisen kanan ja riisin mussuttaminen ei aiheuta minkäänlaista ongelmaa sekään. En jaksa kikkailla erikoisilla jutuilla läheskään aina, ja yleensä kun haluan hyvää, sovin treffejä ystävien kanssa ravintoloihin. En häpeä myöntää sitä, että minä en halua syödä itseeni liikaa rasvaa, vaan haluan pitää kiinni siitä kropasta, missä viihdyn – eikä se kroppa ole mikään kisakireä kroppa, todellakaan, mutta ei myöskään täysin retuperälle päästetty. Kun kroppa on sellaisessa kunnossa jossa itse viihtyy, se näkyy tyytyväisyytenä myös naamassa.
En halua, että tämä käsitetään nyt asiana mitä vähättelisin. En todellakaan vähättele – mutta jos haluaa jotain, sen eteen pitää nähdä vaivaa. Muuttaa asennetta. Ottaa tietoisesti sellainen moodi päälle, että tajuaa mitä tekee ja myös tekojensa seuraukset, vaikka kysymys on niinkin ”pienestä” asiasta kuin syöminen, mistä – jos ihan rehellisiä ollaan – meidän ei pitäisi ottaa näin hirvittävän suurta stressiä, mitä tunnutaan ottavan.
Ennen ajattelin itsekin että kuolen ylimääräiseen ruisleipäviipaleeseen, oivariini estää pääsyni taivaaseen enkä ylimääräisen perunan syötyäni löydä ikinä itselleni aviomiestä. Olen kisadieeteillä syönyt ylimääräisiä puuroja, banaaneja ja kananmunia, ja niin käsittämätöntä kuin se onkin – elämä on jatkunut.
Nykyään haluan painottaa treenaamisen merkitystä painonhallintaan ja kannustaa etsimään kalenterista aikaa urheilulle – kun treenit jäävät osaksi arkea, ei yhdellä pullalla siellä täällä ole mitään merkitystä, eikä sille jaksa silloin suoda niin paljon ajatuksia. Samalla haluan kannustaa omatoimiseen ajatteluun – jos jonain päivänä on syöty vaikka sukujuhlilla tuhdimmin, ei mikään estä tekemästä oma-aloitteisia kevennyksiä seuraavalle päivälle. Tarvitaanko siihen ihan oikeasti valmentajan lupaa? Ei tarvita. Mutta apua irtoaa kyllä aina, ja erityisesti tykkään valmentaa juuri sillä opettavaisella tavalla – antaa vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Se on oikeasti motivoivaa, ja ruokavaliossa kokonaisuus ratkaisee.
Iloa viikkoon,
– Bettina –
