Kun biologinen kello ei vaan tikitä

Tämä postaus ei varmasti varsinaisesti kuulu siihen aihealueeseen mistä muuten usein kirjoittelen, mutta koen että sillä on merkitystä ja vaikutusta ihmisen yleiseen hyvinvointiin, itsetuntoon ja sitä kautta kaikkeen onnellisuuteen ylipäänsä. Aion kirjoittaa tänään lapsettomuudesta ja siitä, miltä se on tuntunut minusta, kun biologinen kello ei ole ikinä tikittänyt, kaipuuta jälkikasvulle ei vain kertakaikkiaan ole ja miten itse olen asian kanssa tullut sinuiksi.

Tämä kirjoitus ei ole loukkaus ketään perheellistä kohtaan, eikä tämän tarkoitus ole repiä haavoja heiltä, joita lapsettomuus on ikävällä tavalla kohdannut, vaan kertoa omia ajatuksia sen taustalta, miksi itse en ole lapsia kaivannut, enkä hyvin todennäköisesti niitä tule kaipaamaan. En ole kauheasti tästä näkökulmasta törmännyt postauksiin kuin nimettöminä mielipidekyselyinä, ja nyt olisikin ihan mukavaa kuulla, löytyykö kaltaisiani paljonkin vai pähkäilenkö näitä asioita vain omassa päässäni.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Olen nyt 32-vuotias, eikä tähän päivään mennessä ole  ollut minkäänlaista tarvetta perustaa perhettä. Koen, että minulla on paljon – oma ydinperhe johon minulla on lämpimät välit, ihana sisko jolla on kaksi uskomatonta muksua, yhdellä parhaista ystävistäni on ihana tytär, ja toinen hyvä ystäväni saa jälkikasvua loppuvuodesta. Sen lisäksi minulla on ihana mies ja paljon ihania sekä lapsellisia- että lapsettomia ystäviä. Tämän kaiken ilon ja perheonnen keskellä minulla on silti se, mitä arvostan ja haluan eniten vaalia – oma vapauteni, vastuu vain minusta itsestäni.

Kun siskoni alkoi odottamaan ensimmäistä lastaan, ahdistuin. En ahdistunut siksi, että olisin itsekin halunnut lapsen, vaan ahdistuin ajatuksesta että menettäisin tietyllä tavalla siskoni – nyt se olisi sitä, vaipparallia ja unettomia öitä ja kiukkuisia puheluita. Lisäksi tunsin ihan käsittämättömiä mustasukkaisuuden tunteita perheestäni, että nytkö äiti sitten unohtaa minut ja keskittyy vain siskon perheeseen. Olin niin väärässä kuin vain voi olla, ja teki hyvää puhua näistäkin tunteista äidin kanssa sekä terapiassa. Pelkäsin vain, että muuttuuko joku pysyvästi – ja muuttuihan se, mutta parempaan suuntaan. Tykkään siskon nappuloista ihan valtavasti, ja tieto siitä että saan olla tiiviisti mukana heidän elämässään tuntuu hyvältä. Mutta vielä paremmalta tuntuu vapaus, joka omassa kodissa aina päivän päätteeksi koittaa.

En ole kovin hyvä lasten kanssa, erityisesti ikävuodet 1-3 ovat mielestäni rasittavia ja se johtuu ihan varmasti vain siitä, että olen tottunut aikuiseen seuraan jossa osataan keskittyä ja ratkaista ongelmat järjellä. Mulla on lyhyt pinna, myönnän sen, mutta silti en jättäisi ikinä itkevää lasta yksin tai vaille hellyyttä ja vaikka en erityisen suuri lapsifani ole, kannan silti suurta huolta lasten ja nuorten hyvinvoinnista, perustarpeista- ja turvallisuudesta. Sydämeni särkyy joka kerta, kun uutisista joutuu lukemaan jotain kamalaa lapsiin kohdistunutta väkivaltaa tai laiminlyöntiä. Ehkä siinäkin on jokin syy, miksi en halua omia – en varmasti kestäisi sitä huolta. Voin murehtia muiden lapsista, en halua murehtia omistani. En halua sitä vastuuta.

Nyt, kun kummilapset alkavat olla hieman vanhempia, on puuhastelu heidän kanssaan todella kivaa ja avartavaa. Kaikki lähipiirini ystävät tekevät mielestäni aivan uskomattoman hienoa kasvatustyötä, ja olen pikkuhiljaa ymmärtänyt paremmin mitä se tarkoittaa kun ”lapsi kasvattaa”. Se on mukavaa, kun saa oman lapsellisuutensa lyödä tiskiin lapsen kanssa. Odotan valtavasti kun he vielä kasvavat, ja saan heitä kylään luokseni syömään liikaa jäätelöä ja popcornia. Odotan innolla teini-ikää ja sitä kaikkea kaaosta. Toivon, että pystyn olemaan lähipiirini lapsille turvallinen ja tukeva aikuinen ja haluan lähipiirini tietävän, että autan parhaani mukaan jos vain mitenkään voin. 

Minulle on sanottu etten tiedä mistä jään paitsi jos jätän lapset hankkimatta. En pidä siitä – olen aikuinen, ja tiedän mitä haluan. Tiedän myös, että on paljon luonnollisempaa haluta perustaa perhe, kuin olla haluamatta. Minulle on sanottu että etkö sä pelkää että vietät vanhuutesi yksin jos et hanki lapsia. Mielestäni lapsia ei tehdä siksi ettei oltaisi yksinäisiä – lapset ovat lainassa, ja kuten me kaikki, hekin aikojen saatossa perustavat oman elämänsä eivätkä vietä kaikkea aikaa meidän kanssamme, meistä huolehtien. En ole ainakaan huomannut Suomessa sellaista kulttuuria olevan, missä saman katon alla asutaan hamaan tappiin saakka. Kun olen vanha, en halua olla taakka kenellekään. Haluan istua pyörätuolissa juomassa viskiä ja muistella mitä kaikkea kivaa olen kokenut ja elämältä saanut. Viihdyn hyvin omassa seurassani, enkä ole kokenut koskaan olevani yksinäinen. Uskon myös, että minulla on vanhana ystäviä siinä missä nytkin. Ei elämää voi sillä tavalla elää, että pelkää kaikkea valmiiksi. 

Minulle on arvo itsessään se, että olen vapaa – voin lähteä viikon varoitusajalla, voin elää spontaanisti ja mikä on tällä hetkellä minulle tärkeää, on työni jota rakastan ja yritykseni on minulle kuin lapsi, haluan että se kasvaa ja siihen haluan laittaa aikaani. Rakastan sitä, kun saan tulla hiljaiseen kotiin, tehdä omia juttujani, nukkua koska haluan, katsoa leffaa koska haluan, lähteä harrastuksiin koska haluan. 

Itse ajattelen, että tiedän oikein hyvin, mistä jäisin paitsi jos perustan perheen. Tietenkin se myös antaa paljon, mutta minä en tiedä mitä koska en ole sitä kokenut, enkä tunne että haluan sitä kokea. En tarkoita sillä mitään pahaa ketään kohtaan, nämä ovat minun ajatuksiani.

En koe halua synnyttää. Olen turhamainen vartalostani enkä kiellä, etteikö tämän asian myöntäminen vähän hävettäisi, mutta niin se on. Itsekkäät puolensa on kummassakin – lasten hankkimisessa ja hankkimatta jättämisessä. Ajatus imettämisestä tuntuu vastenmieliseltä. Tämä taas ei tarkoita sitä, että minua vituttaisi se kun äidit imettävät julkisesti. Minulle se on samantekevää missä imettää tai on lapsen kanssa, kunhan lapsella on turvallinen olo. Sitä ei tarvitse katsoa jos se on niin häiritsevää.

En koe minkäänlaista stressiä synnytystalkoista, syntyvyyden vähentymisestä tai yhteiskunnan odotuksista. Tämä on minun elämäni, enkä siitä aio syyllistyä. Sen sijaan koen stressiä siitä, että lapsia elää köyhyydessä Suomessakin huima määrä, koko maailmasta puhumattakaan eikä edes perustarpeita saada tyydytetyksi. Koen sen olevan perseestä, kun lapsia ei kasvateta kunnioittamaan muita, ja pidän vapaata kasvatusta vastenmielisenä. Lapset tarvitsevat rajoja ja selkeitä sääntöjä. Vapaa kasvatus on kuin yritys ilman selkeää johtoa – vituiksi menee.

Tässä joitain ajatuksia lyhyesti. Halusin nyt vain kirjoittaa tästä, kun tästä aiheesta on mediassa jonkin verran ollut puhetta. Ja kun ei aina jaksa pelkästä treenistä ja ravinnosta jauhaa, heh.

Ihanaa viikkoa,

Loma-Bettina

22 thoughts on “Kun biologinen kello ei vaan tikitä

  1. Itse yhden lapsen isänäkin osaan samaistua noihin sun ajatuksiin.

    Se on täysin jokaisen oma valinta, haluaako lapsia tehdä (Tai siis yrittää tehdä, koska itsestäänselvyys lapsien saaminenka ei tietenkään ole).

    En ole koskaan ymmärtänyt sitä muiden ihmisten halua puuttua toisen ihmisen päätöksiin. Vaikka mä halusin aikoinaan lapsia ja haluan lisää edelleen, en mä koe että jokainen olisi jotenkin velvollinen niitä tekemään.

    Kiitos Bettina, hyvä teksti!

    1. Kiitos palautteesta! joo itsestäänselvää se ei koskaan ole, ja vähän jännitti kirjoittaa tästä ettei sitä väärin käsitetä – onneksi näköjään onnistuin, sillä palaute on ollut hyvää jopa perheellisiltä ihmisiltä 🙂

  2. Hyvä ja asiallinen koonti aiheesta. Et ole ainut näiden ajatusten kanssa.:)

  3. Tää vois hyvin olla mun kirjottama, täysin samoilla linjoilla!
    Ikinä en ole lapsia halunnut enkä tule haluamaan, ei pienintäkään kiinnostusta moiseen. Syyt juurikin samoja joista kirjoitit.
    Ja toi siskon lapsen saanti, I FEEL YOU! 😀 Koin aivan hirveetä ahdistusta ja ajattelin että täähän on eniten perseestä ikinä. Sillon kun sisko oli vasta raskaana niin koin jotenkin että ennen mitään lapsia se sisko on mun perhettä, sit se saa lapsen niin niillä onkin yhtäkkiä sen jälkeen ihan oma perhe miehen ja lapsen kanssa. Perhe johon mä en kuulu. Oi että. No eipä se ihan niin dramaattista sitten ollutkaan 😀

    1. Joo vitsi mua hävetti oma lapsellisuuteni asian suhteen kun tuli ihan outoja mustasukkaisuusfiiliksiä! Onneksi ne on kadonneet tyystin ja rakastan siskon lapsia ihan valtavasti <3

  4. IHANA kirjoitus ja niin tarpeellinen <3
    Tästä aiheesta ei puhuta yhtään riittävästi julkisesti ja varmaan siksikin on usein olo, että on asian kanssa aika yksin. Itselläni on ja aina ollut sama tilanne ja tuuppaahan siinä ajattelemaan, että mitä vikaa minussa on, kun kaverit synnyttävät kilpaa ja oma äiti odottaa lasten lasta.. Koen myös olevani erittäin onnellinen nykyisen perhetilanteeni kanssa ja ainoa syy miksi olen koskaan kokenut tarvetta hankkia joskus lapsi on se joku yleinen oletus siitä, että sellainen kuuluu olla! Kiitos tästä henkisestä tuesta ja erittäin tärkeä aihe. Nimimerkillä 10 vuotta kuunnellut ”Kyllä se kello sieltä alkaa tikittää…”

    1. Saadaan varmaan odottaa kellon tikitystä ikuisesti! Ihanaa kesää muru 🙂

  5. Siehän puhuit minun suulla ja ajatuksilla! Terkuin 35v lapseton (eipä oo kyllä miestäkään, mutta vaikka on ollutkin mies joskus en ole lapsia halunnut). Tykkään lapsista, mutten halua niitä omiksi :). Kaikella rakkaudella ❣️

  6. Aloin fanittaa sua just vielä vähän enemmän mitä aikaisemmin! Olen samoilla linjoilla mitä lapsen hankkimiseen tulee; biologista kelloa ei joko ole tai se ei ainakaan 32 ikävuoteen mennessä ole vain kertaakaan tikittänyt, ja nautin hyvin paljon omasta elämästäni (miehen kanssa) just näin kuin se on. Ei velvoitteita ja vastuuta muista, saan mennä ja tulla miten haluan. Maapallon tilasta nyt en viitsi edes aloittaa. Mun mielestä ihmisiä on liikaa. Ja ei, en silti vihaa tai inhoa lapsia. Vaikka ne joskus ovatkin vähän turhan kovaäänisiä 😀 silloin on kivaa että on se hiljainen koti.
    Joten kyllä, samoilla linjoilla mennään!

    1. Heh, kiitos! Musta oli kivaa kirjoittaa tästä ja vielä kivempaa kun perheellisiltäkin on tullut hyväntuulista palautetta, hyvää palautetta ylipäänsä 🙂

  7. Huikea kirjoitus 👌 Se että on nainen kohdistetaan paine siihen että ainoa mikä tekee sinut onnelliseksi tai tekee sinusta naisen on lapset! Ei, ei se niin ole niin, hurjaa että vielä tällä vuosituhannella asiaa pidetään näin. Itsekin haluan keskittyä uraani jota rakastan ja koen joskus jopa ahdistavana lapsi kyselyt, tällä hetkellä haluan olla itsekäs ja tehdä sitä mistä tykkään! Jokainen rakentakoon/ympäröikoon elämänsä sellaisilla asioilla jotka tekevät onnelliseksi, kukin omalla tavallaan!, Oot huikea mimmi ❤️

  8. Hyvä kirjoitus! Miehenäkin monesti ärsyttänyt kun sukulaiset, joita näkee vittu kerran vuodessa jos silloinkaan, alkaa udella. Siis “no milloinkas teille tulee pienokainen” tai “sehän ois sitten teijän vuoro” ja sit kun sanoo, ettei oo suunnitelmissa niin “ai miks ette” tai “äläs sano kun tuo naisesi innostuu” tms… Tai vielä parempi jonkun mielestä ois hankittava lapsia siksi, että on sitten joku, joka perii… Tai että suku jatkuu… Sinänsä joo, mutta ei kai sitä nyt mistään velvollisuudesta lapsia tehdä! Vielä ei ole tullut sellaista oloa, että lapsia pitäisi saada. Ei välttämättä koskaan tulekaan. Ainakin tällä hetkellä tämä oma vapaus on tärkeä juttu. Lapsi-ihmiset varmaan ei voi ymmärtää, mutta minusta lapsi olisi elämää rajoittava tekijä.

    Ja tämä ei tosiaan tarkoita, etten pitäisi lapsista. Tietystä iästä ylöspäin… En jaksa kuunnella rääkymistä tai kestä ajatusta vaipparalleista tai “lomailusta” perheen kanssa kun lapsi on pieni. Kaupat ja lomakohteet on pullollaan hermot riekaleina olevia vanhempia. No thanks.

    Sen sijaan kouluikäiset alkavat olla sellaisia, joiden seurassa viihtyy. Voi olla itse lapsellinen, mutta heidän kanssaan voi jo oikeasti keskustellakin.

    Ja ai jumalauta miten mua ärsyttää ihmiset, jotka tekee lapsia eivätkä kykene niistä huolehtimaan! Okei, kyllähän kaikki saa tehdä lapsia. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi olla edes joku perusta, jolle rakentaa perhe, jossa lapsi voi kasvaa normaalisti. Normaalilla tarkoitan hyvin laajasti sitä, että lapsi saa turvallisen kodin, jossa on huolehtivat vanhemmat ja fiksut rajat.

    PS. Miksi uutta vauvaa aina ollaan väkisin työntämässä syliin?!

    1. Kiva etten ole ainoa kenellä näitä samoja ajatuksia päässä pyörii. Ennen olin tosi paljon enemmän jostain syystä lapsivihamielisempi mutta onneksi olen kasvanut siitä pois.

  9. Täsmälleen samat ajatukset. Se on jännä miten paljon saa lapsettomana kyselyitä siitä milloin niitä mukuloita tulee, ihan kuin se olisi kenenkään asia? Ja jos rehellisesti vastaa niin joko a. luullaan etten ole tosissaan, tai b. loukkaannutaan siitä etten halua lapsia, ikään kuin arvostelisin tällä muita. Olen sittemmin oppinut perustelemaan etten halua sairauksiani tuleville sukupolville, se on monelle ainoa hyväksyttävä syy, vaikkei todellakaan ainoa tai painavin itselleni.

    1. Siis se, että sairauksien periytyminen on edes yksi syy sille ettei halua jatkaa sukua, osoittaa mun mielestä ihan mielettömän suurta epäitsekkyyttä ja järkeä. Se varmaan tukkii kyllä kyselijöiden suut aika tehokkaasti, vaikka jo ihan pelkkä “tykkään lapsista mutten halua omia”- pitäisi riittää!

  10. Rohkeaa tekstiä, eikä todella mielestäni voi kukaan tästä loukkaantua. Koen samaistumista ajatuksiin ja olen paljon kokenut myös ahdistusta kun kaikki ympärillä saavat lapsia, että pitäisikö minunkin haluta ja mikä minussa on vikana kun en halua. Asian kanssa olen päässyt sinuiksi, ettei ole väärin jos ei omia lapsia halua. Äitini kerran sanoi että on parempi olla hankkimatta lasta jos kokee ettei se ole itselle oikein kuin saada lapsi ja pahimmassa tapauksessa katua sitä jollain tavalla koko ikänsä. (Monesti ei varmasti näin käy mutta mahdollisuus on).

    1. No just näin, itsellä on ollut tästä asiasta aika varma fiilis jo kauan. Muiden vähättely asiasta on aika ärsyttävää!

  11. Ei tikitä ei… 40 vuotta tuli mittariin ja elän ihanaa elämää. Mies, kiva työ, ystävät, eläimet ja harrastukset. Omia juttuja ja omaa aikaa. Täydellistä. En koe, että lapsen tähän tarvitsisin. Tuntuu, että jos lapsen hankkisin, haluaisin vetää sen hyvin ja täysillä. Ystävien lapsitouhuja seuraamalla on nähnyt, miten paljon se vaatii ja siihen en ole valmis. Puoliteholla en hommaan lähde.

    Tosi hyvä teksti ja ihan samoja ajatuksia. Välillä minua leimataan “lapsivihaajaksi”, jota en ole, en vain halua omia. Se on loukkaavaa, mutta antaa mennä toisesta korvasta ulos. Omat läheiset kuitenkin tietävät miten asia oikeasti on. Kummilapset, veljen ja ystävien lapset ovat ihania ja riittävät täyttämään lapsiin liittyvät osa-alueet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.