Olen vähän yllättynyt itsekin, miten pitkälle kykenin siirtämään tämän postauksen kirjoittamisen. Mutta vuosi sitten sanoin ääneen itselleni (niin sen te tiesittekin että olen sen verran rehellisesti hullu, että puhun paljon itsekseni) että odota vuosi. Anna fiilisten tasaantua, sykkeen laskea, ajatusten järjestyä.

Ei tämä ole mikään erityinen kirjoitus. Se ei muuta maailmaa, ei ole vakava, eikä edes järin suuri juttu teille. Mutta minulle se on, ja tuntuu hyvältä siitä kirjoittaa. Koska mikään ei kasvata niin paljon kuin se, että joutuu myöntää olleensa väärässä, tai että joutuu syömään sanansa ja ihan kunnolla nöyrtyä.

Tasan vuosi sitten olin ajamassa Vaasaan, kun auto hajosi Hyvinkäälle ja samalla kun moottorin jäähdytin vuoti motarille, jotain napsahti rikki myös omassa moottorissani. En muista ikinä huutaneeni niin rumasti, raa’sti ja epätoivoisesti. Koko vuosi edellisestä syksystä saakka purkautui tuona hetkenä, ja silloin jo tiesin, että edessäni on pitkä tie, en vielä tiennyt minne, mutta asioita ei voinut kertakaikkiaan siirtää enää.

On perseestä, miten helppoa on jäädä roikkumaan asioihin ja valehdella itselleen. Koska fiilikset ei tasaannu, syke ei laske, ajatukset ei järjesty. Kaikki jatkuu ja muuttuu ihan koko ajan. Minä en ole mihinkään ikinä tyytyväinen. Miten lukemattomia kertoja olen hokenut itselleni, toivonut jopa, että olisin sellainen joka vain tyytyisi. Tyytyisi keskinkertaisuuteen. Olen kolmekymppinen nainen, joka on saavuttanut kaiken mitä on halunnut, jolla on paljon kavereita, on oman kalenterinsa herra, joka on taloudellisesti hyvin toimeentuleva, hauska, fyysisesti terve ja henkisesti sopivasti epätasapainossa (heh heh) ja tyytyväinen ulkonäköönsä. Mulla on ihana perhe, ihania ystäviä, en koskaan riitele läheisteni kanssa, mulla on oma koti, auto, kivat naapurit, huono viinapää ja hymy herkässä. Koen, että itsekkyyteni on hyvässä tasapainossa sen kanssa, mitä annan muille. Viihdyn yksin, hoidan asiat yksin, pyydän apua jos tarvitsen (aina liian myöhään) ja osaan helvetti soikoon nauraa itselleni.

Kaikki on hyvin. Ja kaiken hyvin olemisen keskellä minua kalvaa jatkuva tyytymättömyys, enkä edes tiedä mihin. Ihan kuin olisi päästävä pois omasta itsestä, saatava lomaa omista ajatuksista. Tässä vaiheessa haluan pyytää anteeksi kaikilta teiltä, joille olen koskaan sanonut että ”älä ajattele niin paljon, älä mieti liikaa, anna asioiden mennä”. Voi helvetti. Anna asioiden mennä joo. Olenpa kuulostanut rasittavalta.

Kaikki alkoi syksyllä 2015. Olin keskellä yrittäjän suurinta hypeä, asiakkaita riitti, olin saanut rakennettua hyvää yhteistyöverkostoa, parannettua katetta ja takana oli helkkarin hyvä välivuosi kilpailemisesta, olin saanut rakennettua fysiikkaa ja offikausi oli ollut todella tyydyttävä. Aloitin muiden töiden lisäksi hierojaksi opiskelun, toisen PT-koulutuksen, pienryhmän valmentamisen normaalien asiakasohjausten lisäksi, rakensin uutta hyvinvointipalvelukonseptia ja aloitin kisadieetin. Näin jälkeenpäin olen nauranut itselleni monta kertaa. Olen miettinyt, että miten vitussa tein sen kaiken.

Sunnuntaisin, kun minulla oli vapaapäivä, editoin Road to kultsa- videosarjaa ja yritin hoitaa ihmissuhteita. Paino sanalla yritin.

En tajua, miten tein sen. Ja niin moni sanoi mulle, että nyt palaa kynttilän molemmat päät, mutta MÄ OON IHAN FINE, KYLLÄ MÄ HOIDAN. Katsokaas, ihmiselle voi sanoa, että nyt näyttää pikkuisen siltä, että menee liian lujaa ja yrittää rauhoittaa tilannetta, mutta ei kukaan puutu aikuisen ihmisen päätöksiin, ellei aikuinen ihminen itse.
Dieetti eteni, muttei kuten olisi kuulunut. Hoidin duunit, hoidin pienryhmän, kävin koulussa nukkumassa, koulutuksissa kukkumassa, sunnuntaisin joko moikkailemassa perhettä tai silloista poikaystävää. Kuvasin materiaalia uudelle julkaistavalle sivustolle. Treenasin 5 kertaa viikossa + cardiot päälle. Hoidin somea. En ollut missään läsnä, enkä oikeesti keskittynyt mihinkään.

Tuli joulu 2015, ja pidin dieetistä pari päivää taukoa. Olin kotona, pidin kolme vai neljä päivää vapaata. Sitten alkoi duunit, pienryhmä jatkui ja dieetti lähti kolmosvaihteelle. Kun katselen tässä kevättä 2016 kalenterista, näen miten epätoivoisesti olen täyttänyt jokaisen vapaan kohdan kalenterissa paetakseni pysähtymistä. Ehkä niin helvetin kliseistä kuin se onkin, tiesin että varmasti romahtaisin jos joutuisin hetkeksikään kahden kesken itseni kanssa.
Kisat tuli ja meni, ja olin ihan saatanan helpottunut – ajatelkaa mikä työ vain siksi, että olin onnellinen kakkossijasta ja siitä, ettei tarvinnut lähteä Espanjaan. Naurettava mentaliteetti kilpailla. Työtahti jatkui. Täytin toukokuussa 30. Mulla oli suunnitelmissa kovaa tahtia jatkaa syksyn 2016 kisoihin, mutta päätin Alicantessa lomaillessani, että ei. Nyt ei pysty. Hoidan koulun loppuun, ja keskityn uuteen projektiin. Nyt päästään siihen, mikä alkoi tasan vuosi sitten totaalisella romahtamisella Hyvinkään ABC:n pihassa.

Tajusin vuosi sitten, että en voi jatkaa näin, mutta en osannut lopettaa. En löytänyt työkaluja. Tiedättekö, miten hullua on, että tietää kyllä tekevänsä kaikkea liikaa, keskittyvänsä epäolennaisiin ja tunnistaa kaikki mahdolliset piirteet itsestään ylisuorittajana mutta ei sitten kuitenkaan tee sille mitään? Sehän on ihan naurettavaa, ja noloa, että minä – järkevä, aikuinen nainen – en saatana tajua asian laitaa, vaan hakkaan päätäni seinään. Mikään ei riitä, vaikka mitään ei puutu. Mua hävettää, että kehtaan edes käyttäytyä näin. On ihmisiä, joilla on oikeasti vaikeaa.

En muista hirveästi viime kesältä. Pitäisi tarkistaa kalenterista, oliko minulla hauskaa.

Syksy 2016 meni paahtaen töitä, hieronnan näyttötutkintoa suorittaessa sekä PT-opintoja loppuun viedessä. Työtahti oli sama. Avattiin uutta sivustoa, jonka kanssa tein niin monta virhettä, kuin vain pystyn tekemään, en kuunnellut viisaampia, halusin vain asian alta pois ilman sen suurempaa miettimistä. Lokakuussa ilmestyivät ensimmäiset fyysiset oireilut. En pystynyt nukkumaan, enkä halunnut aamulla nousta sängystä ylös. Kukaan ei pakottanut minua mihinkään. Vain minä vaadin itseltäni koko ajan lisää.

Tähän väliin haluan vain sanoa, että olen aina pitänyt ihan höpöhöpö-juttuna sitä, etteikö ihminen nyt saisi itseään sängystä ylös. Mutta tämä viimeinen vuosi onkin ollut minulle sanojeni takaisin vetämisen vuosi.

Yritin lyhentää päiviä, mutta ei siitä meinannut tulla mitään. Maksoin perus-työllä hyvinvointisivustoni kustannuksia, koska en halunnut ottaa lainaa. Joulukuun alussa astuivat kuvioihin ensimmäiset itkuiset aamut. Siinä vaiheessa heräsin tilanteeseen paremmin. Minua ei kiinnostanut mikään, mistä kolmekymppisen naisen pitäisi olla kiinnostunut. Kuherruskuukaudet yrittämisen kanssa olivat tulleet päätökseen, ja ihan oikeasti raskas arki alkanut. Jokainen, joka on yrittäjä, pystyy tämän ymmärtämään. Siihen jotenkin vain uppoutuu, jää kiinni. Yritys on kuin lapsi.

Varasin loman Dominikaaniseen tasavaltaan, yksin. Loman kolme ensimmäistä päivää olivat aika itkuisia, ja olin tosi iloinen että en ollut sopinut matkaseuraa. Tutustuin tällä matkalla kahteen ihanaan naiseen, joiden kanssa aikaa vietettyäni sain aivan täysin muuta ajateltavaa kuin omat ympyräni. Mutta kuten hyvin tiesin, ei lomasta ole mitään apua, jos kaava mihin lomalta palaa jatkuu samanlaisena. Ahdisti, enkä tiennyt miten sen kanssa ollaan – ahdistus on kuin henkilö vailla sarkasmia, itseironiaa tai kaksimielistä huumorintajua. Ei tiedä yhtään, miten siihen pitäisi suhtautua.

Jätän muutaman asian avaamatta, koska ne liittyvät hyvin henkilökohtaisesti muihin kuin itseeni. Mutta eniten kaikessa tapahtuneessa vituttaa se, että en ole ollut rehellinen itselleni ja sitä kautta äärimmäisen epäreilua muita osapuolia kohtaan. En tiedä tunnistaako kukaan muu itsessään sitä, että joskus odottaa vain että omat tunteet muuttuisi jotta voisi palata vanhaan eikä toista tarvisi loukata, vaikka se on oikeasti paskamaisinta mitä toiselle voi tehdä. Pitäisi olla rohkeutta lopettaa asiat ajoissa. Päästää irti. Maailma ei kaadu, elämä jatkuu. Vanha ovi, uusi ovi jne. Mutta epärehellisyys ei pääty ikinä hyvin. Otan syyn niskoilleni, ilman marttyyrin viittaa. En tiedä miksi haluan tämän tässä sanoa.

Aina sanotaan, että sillä joka lähtee, on helpompaa. Se on paskapuhetta.

Tammikuussa heräsin. En jaksanut enää kuormittaa läheisiäni mihinkään johtavalla samojen asioiden toistamisella, ja varasin itselleni ajan psykoterapeutille. Meinasin kirjoittaa tähän, että olen käynyt työnohjauksessa, mutta sehän on ihan paskapuhetta. Menin juttelemaan jollekin, joka osaa antaa minulle täysin puolueettoman näkemyksen asioihin. Elämäni parhaiten sijoitetut rahat, ikinä. Aloin puhua, puhua ja puhua. Ja oikeat kysymykset kysyttiin. Kävin puhumassa tunnin, kerran kuukaudessa, kevään ajan. Opettelin sanomaan ei. Tajusin että olen tehnyt paljon, paljon enemmän mitä monet ikäiseni, saavuttanut lyhyen ajan sisällä enemmän kuin moni saavuttaa kymmenessä vuodessa. Enkä ole osannut olla siitä ollenkaan ylpeä.

Minä tiesin kaiken tämän jo, ennen terapiaa, ennen itkuja ja raskaita aamuja. Enkä koskaan tule saamaan vastausta siihen, miksi hyväksyin ja sisäistin asian vasta nyt. Enkä halua enää edes tietää. Suljin ovia. Löysin ja hyväksyin sen, mitä olen ja ajatukseni hyväksyttiin. Itselleen on niin vaikeaa olla rehellinen – muiden miellyttäminen on suurinta epärehellisyyttä itseään kohtaan.

Mitäs nyt sitten?

Raskaiden päätösten jälkeen on helpompi hengittää. Pääsiäisenä päästin kaikesta irti. Tajusin etten ole jutellut perheeni kanssa pitkään aikaan. En ollut edes tajunnut, miten paljon olin laiminlyönyt ihmissuhteita. Pidän kesällä lomaa, lähden käymään ulkomailla ja opettelen tylsistymistä mökillä. Treenaan, syön hyvin ja nautin auringosta, ystävistä ja yksin olemisesta. Päästän irti siitä pakkomielteestä, että mulla pitäisi olla kaikki maailman asiat koko ajan hallussa, saada koko ajan lisää lisää ja lisää, ja olla sitä kautta kaikkeen koko ajan tyytymätön. Haluan tylsistyä. Haluan pois ihmisten keskeltä. Pois somesta ja sen naurettavasta yksinkertaisuudesta.

En sano, että olisin ollut masentunut. Koen, että elämässäni oli nyt vain se vaihe, jolle voin vuoden, kahden päästä naurahtaa hyväntahtoisesti. Ehkä tämä menee ohi, ehkä ei. Minut on varmasti pelastanut paljon suuremmalta väsymykseltä ja uupumukselta se, että olen tehnyt töitä ihmisten kanssa. Ihmisille ei voi feikata. En ole voinut jäädä sairauslomalle. Ja tässä vaiheessahan se on ollut juuri itseni näköistä selviytymistä – pakko. nousta. ylös.

Miksi kirjoitin tämän? Varmaan siksi, että halusin ladata tänne nyt jotain henkilökohtaista, sillä tiedän, että siellä on paljon kaltaisiani naisia, jotka ovat itsenäisiä, vahvoja, kauniita ja upeita, mutta jotka kamppailevat tiettyjä yhteiskunnan normeja vastaan muun muassa liittyen perheen perustamiseen, naimisiinmenoon, elämänkumppanin löytämiseen, uraan ja työhön, tuskailevat vartalon kuvansa ja riittävyytensä kanssa, mutta jotka ennen kaikkea jossain sisimmässään tietävät olevansa ihan vitun pro-alfa naisia, mutta eivät tyydy vähempään kuin mitä oikeasti ansaitsevat. Ja hyväksyvät ehkä jollain tasolla sen, että sellaista ei välttämättä ole edes olemassa.

Se on niin outo tunne tiedättekö. En osaa paremmin selittää.

– Bettina –