Ajattelin tänään kirjoittaa hieman ajatuksistani omasta tekemisestäni ja jutuista, joita olen tässä kolmen vuoden matkalla oppinut itsestäni ja asiakkaistani, ja työstäni fitneksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen muuttunut, ja hyväksynyt sen.

Kuten olen jossain aikaisemmin kirjoittanut, luulin joskus että työssäni olisi kysymys kaikenlaisesta kivasta treenaamisesta ja siitä että voi vähän jeesiä ihmisiä syömään paremmin. Little did I know.

Minä olen laskenut kaloreita ja ymmärtänyt makroista jostain 2000-luvun alusta lähtien. Minähän nimittäin olin aivan varma, että olin iso ja lihava ja oksettava teini.

Aloitin vapaaehtoisen liikkumisen joskus ylä-asteella. En ollut järin innostunut koululiikunnasta, mutta vietin aikaa kuntosalilla, jossa siis myös työskentelin melkein viisi vuotta taskurahoja tienaten (viiniin tietty)

Liikuin tuolloin ulkonäöllisistä syistä. En ajatellut 15 vuotiaana, miten hyvää teen verenkiertoelimistölle, vaan ihan puhtaasti hikoilin, että olisin vähemmän läski, joka en siis selkeästikään ollut. Ajatuksiini siitä, miksi ajattelin olevani läski, vaikutti näin jälkeenpäin voimakkaasti yksi asia – tämänkin olen kertonut täällä aiemmin – eräs poika sanoi minulle ala-asteella, oliskohan ollut viidennellä luokalla, että olenko harkinnut vaihtavani rasvattomaan maitoon.

Hauskaa, eikö? Siis se, että en silloinkaan ollut koskaan harkinnut edes rasvatonta maitoa, enkä harkitse nytkään. Myös käsite piilovittuilu aukesi minulle tuona päivänä, mistä johtunee että ymmärrän sitä kohtalaisen hyvin.

En vielä tänäkään päivänä oikein tajua miksi tuo meni niin ihon alle. Kotoa sain kaiken kannustuksen ja hyväksynnän mitä voisi toivoa, ja toki se on se mikä on kantanut tänne aikuisiälle asti. Mutta luulen, että meillä ihan kaikilla on se hetki, kun muistaa oivaltaneensa jotain ulkonäöstä, hyväksynnästä ja itsetunnosta. Olisi hauska kuulla, onko teillä sellaisia muistikuvia/tilanteita.

Vihasin nuorempana, kun olin niin leveä, harteikas. Nyt olen niin ylpeä selästäni ja hartialinjastani, että oksat pois. Ihan sama, joudunko teettämään vaatteet mittatilauksena. Ahdistavin asia mitä voin kuvitella, on olla ”tavallinen” ”normaali” tai ”osa massaa”. En vielä tänäkään päivänä joka hetki tykkää takareisien ja pakaran epätasaisesta ihostani, mutta jos se on kelvannut jo kohta seitsemän vuotta miehelleni, saa se perkele kelvata mullekin. Nämä seitsemän vuotta ovat opettaneet mulle, kummalla päällä sitten loppujen lopuksi on merkitystä suuressa kuvassa.

Olen hyväksynyt sen, että en ole ikinä täydellinen. Vaikka saavuttaisin jonkin tietyn tavoitteen, ei se riitä kauaa, vaan pitää saada lisää. Niin se menee, ja siksi päätin jo kauan aikaa sitten, etten vihaa itseäni, vaan pyrin viemään ajatuksia eteenpäin kuin valmentaisin asiakasta – tämä saattaa kuulostaa ihan hullulta, mutta käyn jatkuvasti dialogia itseni kanssa. Minä uskon vahvasti siihen, että voi olla samalla tyytyväinen JA kehittyä. Omassa ajatusmaailmassani itsensä soimaaminen, kehuminen, kannustaminen ja ajoittaiset itselle petetyt lupaukset ovat kaikki tasapainossa, ja pystyn elämään niiden kanssa. Olen jo kauan sitten antanut periksi sille, että toimisin jokaisessa asiassa virheettömästi.

Se, että rakastan nousuhumalan tuomaa kaikkivoipaisuutta, ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi myös aikaisia aamuja lenkkipolulla tai raudan parissa. Pystyn olemaan kisadieetillä puoli vuotta pedantti, mutta sen jälkeen haluan heittää läskiksi. Vaikka rakastan vehnäleipää, juustoja, karkkia ja pitkiä ravintolaillallisia, ei minulle tuota mitään ongelmaa syödä arkisin yksinkertaista ja askeettista ruokaa. Elämäni kulmakivinä ovat rutiinit, joista en kauhean mielelläni luovu – minulle tärkeitä asioita ovat oma rauha yksin omassa kodissa, harrastustani ja työtäni tukeva ravinto sekä tasapainossa kova treeni ja palautuminen. Nämä ykkösprioriteetit aiheuttavat epätasapainoa sosiaalisen elämän puolelle. Olen sinut sen kanssa – en voi elää muita miellyttääkseni.

Olen hirvittävän sinisilmäinen. Minulle ei ole koskaan tuottanut ongelmaa kertoa asioistani avoimesti myös ihmisille, kehen olen vasta tutustunut. Joskus se on kostautunut, mutta useammassa tapauksessa se on ollut suuri rikkaus, ja siksi olen päättänyt pitää sen linjan. Minä haluan luoda ihmissuhteita – vihaan sähköpostia, kasvottomuutta ja persoonatonta jeesjees-touhua. Halaan paljon, ja olen huomannut, että ihmiset kaipaavat sitä.

Ajoittain minut valtaa hirvittävä epävarmuus – se on lamaannuttavaa, koska pidän itseäni aika vahvana, itsevarmana ja päämäärätietoisena ihmisenä. Silloin kun minut valtaa tuo tunne, olen naurettava, itsesäälissä rypevä paska, joka ei ole saanut koskaan mitään hyvää aikaiseksi. Nämä tunteet menevät yhtä nopeasti ohi kuin ovat tulleetkin. Olen oppinut nauttimaan tuostakin – kun oikein rypee, on ihanaa pyristellä takaisin tolkkuihinsa. Aika harva asia on oikeasti vakava, tai ratkaisun ulottumattomissa. Kysyn rohkeasti typeriäkin kysymyksiä – muuten ei voi oppia.

Olen hyväksynyt, että asiat ovat aina hieman vaikeampia yritysmaailmassa silloin, kun ei omista penistä. Olen myös oppinut, että se ei estä olemasta mulkku.

Olen ymmärtänyt mistä ihmiset muistetaan, ja siihen ei varsinaisesti liity rasvakudos millään tavalla. Ihmiset muistetaan kiltteydestä, valovoimaisuudesta ja sosiaalisuudesta ja siitä, että on ollut halukas auttamaan, saanut nauramaan ja ollut kohtelias. En muista, että kukaan olisi tykännyt minusta yhtään enempää, painoin sitten 64 kiloa tai 74 kiloa. Ainut, joka minut on silloin tuominnut tai lytännyt on ollut minä itse.

Mielestäni yksi suurimmista lahjoista, joka ihmisellä voi olla, on kyky nauraa itselleen. Sillon ei tarvitse nauraa muille.

Olen noudattanut elämässäni neljä asiaa, mitkä äiti kertoi jo nuorena:
– hanki taloudellinen riippumattomuus ja omat rahat
– Älä pidä riitaa rakkaiden kanssa, jos ei saakaan tilaisuutta pyytää anteeksi
– Älä ikinä takaa kenellekään lainaa
– Jos mies lyö kerran, lähde. Se lyö toisenkin kerran.

Näiden ohjeiden noudattamista en ole katunut.

Minä haluan olla onnellinen, ja se on ollut päätös jonka olen tehnyt. Jos elämässäni on jokin asia, mikä ei tee minua onnelliseksi, poistan sen – oli se sitten ihmissuhde, työasia tai mihin tahansa liittyvä epäkohta.  Kukaan muu ei voi tehdä minusta onnellista – kaikki te, jotka olette olleet huonossa parisuhteessa, tiedätte tämän. Yritätte hetken mutta eihän siitä pitkässä juoksussa mitään tule. Niin helvetin kliseistä kuin tämä on, niin vasta oma onni voi tehdä muut onnelliseksi.

En tiedä mistä tämä kaikki teksti oikein tuli, mutta tämä on tiivistys osaltani tästä suuresta hyvinvoinnin käsitteestä – Päätin olla onnellinen. Muu tulee sitten siellä jossain, listan loppupäässä.

Ihanaa viikkoa kaikille,

Bettina