Tie itseensä tyytymättömyydestä edes kohtalaiseen tyytyväisyyteen on usein pitkä ja kivinen. Tällä hetkellä pinnalla oleva ”bodypositive”- meininki, itsensä hyväksyminen ja sellaisten mantrojen kuin ”olen juuri hyvä sellaisena kuin olen”, ”sisäinen kauneus on tärkeintä”, ”jokainen meistä on kaunis” ja monet muut hölmöt fitnessmantrat ohittaneet hyväksymislauseet kielivät positiivista meininkiä siitä, että emme enää altistuisi vain langanlaihoille malleille, 0-koon verkkareille ja keinotekoisille tiimalasivartaloille.
Pidän siitä, että luodaan hyväksyvää ilmapiiriä oman vartalon ympärille – sen pitää olla meille kovin rakas, jotta siitä haluamme pitää huolta. Aika paljon tiedämme jo, miten siitä kannattaa huolehtia terveydellisistä näkökulmista katsottuna – helliä liikunnalla, ruokkia ravitsevalla ruualla, antaa sen väsyessään levätä ja silloin tällöin haukata pala suklaata.
Se mistä en pidä, on se, että annetaan tieten tahtoen syy uhriutumiselle, itsesäälille ja täysin tuulestatemmatuille tekosyille. Kuten äsken sanoin, me tiedämme jo paljon perusasioista, jotka varmasti riittäisivät saamaan aikaiseksi huomattavia yhteiskunnallisia muutoksia terveydentilassamme. Ihminen vain on sellainen, että se haluaa jotain, mutta ei ole valmis näkemään vaivaa sen eteen, eikä nykyinen meininki ole sitä varsinkaan lisännyt, sillä saamme lähes kaiken heti – nettikaupat toimittavat 1-3 päivässä, ruokakaupat ovat auki ympäri vuorokauden, pikaruokaa on aina valmiina tiskillä, tinderistä saa seksiä heti, kampaajalle pääsee heti, autopesuun pääsee heti, kirkosta voi erota heti, karkkia saa jokaisen kaupan tiskiltä heti – on turhauttavaa ajatella, että ainoa asia mitä emme saa heti, on terveys, kymmenen pudotettua kiloa, itselle täydellinen vartalo. Joudumme näkemään vaivaa kuukausia, saadaksemme haluamamme, ja sen jälkeen vielä nähdä vaivaa ylläpitääksemme tuloksia.
Ei tämä ajattelutapa kosketa vain ylipainoisia, vaan kaikkia, jotka haluavat tietynlaisia tuloksia ja ylläpitää niitä. Ei se katso vartalon mallia tai vaaka-lukemaa, jos itsensä kanssa painii. Minä haluaisin edelleen syödä vain jäätelöä ja pitsaa, ja silti pysyä tikissä vuoden ympäri. Aamuisin jäädä sänkyyn nukkumaan salin sijasta, ja silti olisi perse katossa ja tykinkuulat hihoissa. Mutta näen vaivaa ja teen asioita tietyistä syistä, sillä en halua kokea uudelleen sitä tunnetta, sitä ajanjaksoa elämässäni, jossa hoen itselleni että ”olen hyvä näin, kelpaan tällaisena kuin olen” vaikka en ole itseeni tyytyväinen – sillä kenelle minä sitä hoin? En ainakaan muille, sillä olen kelvannut aina, kaikille muille paitsi itselleni. Siksi se itselleen todistelu tuntui niin typerältä – että miksi minä hoen näitä asioita kun asiat ei ole niinkuin haluan? Silloin jää ainoaksi vaihtoehdoksi tarttua itseään sarvista, ja alkaa ohjaamaan asioita siihen suuntaan kuin haluaa. Nyt voin sanoa rehellisesti olevani 90% ajasta tyytyväinen tekemiseeni ja olemiseeni. Se 10% on sitten ajoittain erittäin jyrkkää alamäkeä, mutta puhutaan siitä joskus toiste.
Tottakai elämässä on niitä tilanteita kun ei se oman koneen kuntoon laittaminen ole se päällimmäinen asia, eikä sen siellä pidä alvariinsa ykköspaikkaa pitää. Se vaan sattuu olemaan aika monessa muussa asiassa elämässä, että jos se oma kone on kunnossa niin muutkin asiat ja velvollisuudet tulee hoidettua tehokkaammin, ongelmat ei tunnu niin isoilta tai niitä kohdatessaan ei lannistu täysin. Hyvä fyysinen kunto antaa paljon työkaluja paremmalle jaksamiselle arjessa, ja yleensä kun liikkuminen on säännöllistä, on ruokailut terveellisemmällä pohjalla.
Se mitä tällä tekstillä nyt halusin sanoa, on se, että rypeminen ja mantrojen toistelu ei auta, jos ei ole valmis laittamaan tikkua ristiin asioiden eteen. Loppujen lopuksi on ihan sama mitä muut sinusta ajattelevat, jos et itse seiso ajatustesi ja tunteidesi takana. Kukaan ei saa sinusta pois sitä ”olen huono, ruma ja läski” ajattelua kuin sinä itse. Sen ajatuksen karkottamista helpottaa se, kun ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tekemään asioille jotakin. Oli se sitten jotain niin pientä kuin yhden kerran viikossa tehty aamulenkki, tai säännöllinen aamiainen.
Olen ihan kamala ämmä, mutta ajattelen ihan rehellisesti, että Kärsimys kasvattaa luonnetta. Mulle sen mantran hokeminen on ollut parasta lääkettä vaikeina aikoina. Vaikka oman luonteen ei kyllä toki tarvitsisi enää kasvaa, heh.
Reipasta viikonloppua,
Bettina
