Katsoin Ylen Lihava Suomi ohjelman viime viikolla.
Ohjelmassa käsiteltiin mielestäni paljon hyviä juttuja, vaikkakin omat suosikki-ammattilaiset pääsivät mielestäni aivan liian vähän ääneen. Onneksi monella heistä on myös blogi, joista pääsee halutessaan lukemaan heidän ajatuksistaan lisää. Erityisesti olisin odottanut Patrik Borgilta enemmän ihan käytännön työn kautta koettuja esimerkkejä, mutta minkäs teet kun ohjelma-aika on rajallista.
En ota kantaa siihen kuinka huonolla tolalla lihavuuden hoito suomessa on, sillä mikä minä olen väittämään vastaan sitä faktaa, että se ilmeisesti huonolla tolalla on. Siitä olen ehkä vähän eri mieltä, että tietoa olisi saatavilla liian vähän. Sitä kyllä on saatavilla, mutta ymmärrän että se saattaa olla aikamoinen viidakko löytää itselle ne parhaiten toimivat jutut.
En hoida omassa työssäni lihavuutta, oma tonttini liittyy opastamiseen lihaskuntoharjoittelussa ja tehokkaaseen treeniin ohjaamisessa. Olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään pelkästään ravintoon liittyvässä neuvonnassa, ohjaan sitä enemmän treeniä ja palautumista tukevaksi, enkä jaksa omassa työssäni enää mitään kaikkihetimullenyt- tyylistä kuuriluonteisuutta. En harrasta sitä itsekään, vaan haluan auttaa asiakkaitani löytämään pitkän linjan valinnat pysyvään painonhallintaan. Niinkuin aika moni alan ihminen jo tekee.
Kaikki lähtee itsestä, omasta asenteesta ja realiteettien hyväksymisestä. Asennetta ei voi opettaa, ja pessimistinen, negatiivinen asennoituminen tuleviin elämäntapamuutoksiin ei auta asiakasta eikä minua. Niiden asioiden hyväksyminen on nimittäin monelle aika kova pala. Siitä saatetaan tuntea tuskastumista, surua ja ”paitsi jäämistä”, kun entisiä opittuja tapoja ei pääsekään toteuttamaan enää entiseen malliin. Halu muutokseen samalla, kun tuntee luopumisen tuskaa, on monelle kova paikka hyväksyä, ja ymmärrän sen täysin.
Elämäntapamuutos on kuitenkaan harvoin pelkkää luopumista, jos huoltaa päänsä mukaan muutokseen. Alussa se on raskainta, mutta mikä asia elämässä ei olisi? Ei kaikki voi olla koko ajan vain kivaa ja helppoa ja jos olisi, emme oppisi ikinä käsittelemään pettymyksiä ja negatiivisia tunteita, jotka tekevät meistä loppujen lopuksi vahvempia, kärsivällisempiä ja sitä kautta tyytyväisempiä ihmisiä. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja sen hyväksyminen tuntuu olevan monelta ihan hukassa.
Ei ole mitenkään tavatonta, että lähtiessä pudottamaan 20 kilon ylipainoa saadaan tehdä töitä vuosi tai kaksi. Se kuulostaa tuskastuttavan pitkältä ajalta, mutta mitä rauhallisemmin etenee, sitä paremmin tavoitepainon ylläpitäminen todennäköisesti onnistuu. Ei kukaan halua syödä loppuelämäänsä vain 1000 kilokaloria ja voivotella kun jo pelkästä pullan näkemisestä räsähtää kilo vyötärölle. Ei ole mitään järkeä karttaa jotain tiettyä ruoka-ainetta, sillä aivan varmasti kiusaus käy jossain vaiheessa liian suureksi. Ei ole myöskään tarkoitus olla koko päivää syömättä kunnon ruokaa, ja ahtaa iltaisin itsensä täyteen leipää, karkkia, sipsejä ja muita ”herkkuja”.
Jos ylipainoa on kertynyt tunnesyömisen takia, apua pitää hakea muualta kuin kuuden viikon nettivalmennuksesta. Toki ymmärrän, että vaatii aikamoista itsetuntemusta tunnistaa asiat mitkä ylipainoon ovat johtaneet. Liikunnan lisääminen, liikojen töiden ja velvollisuuksien karsiminen ja sitä kautta arjen rauhoittaminen ovat aina oivallinen apu ennen kuin jääkaapin sisältöön kiinnittää huomiota. Itse puhun arjen perus aktiivisuuden puolesta kyllästymiseen saakka – jos nimittäin on aikaa istua kaksi kolme tuntia illasta telkkarin äärellä, on ihan varmasti myös aikaa mennä tunniksi reippaalle kävelylenkille. Ne ovat sitten taas vain niitä valintoja.
Liika mukavuudenhalu vaan meinaa kaatua omaan niskaan silloin, kun puhutaan terveydestä. Aina pitäisi vain voida maata, ja syödä joka päivä lempiruokaa, että olisi koko ajan mukava olo. Henkilökohtaisesti olen sillä linjalla, että pieni dialogi itsensä kanssa auttaa tässä asiassa. En usko että kukaan oikeasti voi väittää, ettei olisi ihan aikuisen ihmisen omalla vastuulla ottaa oma elämä omiin käsiin ja kantaa omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan vastuu.
Ja mitä tulee ulkonäöllisiin seikkoihin, haluan vain sanoa sen verran, että sillä aikaa kun odottelemme, että maailma muuttaisi asennettaan stereotyyppistä kehonkuvaa kohtaan, voisimme muuttaa asenteitamme itse. Asennetta omaa itseä kohtaan. Alkaa tekemään ihan tietoista työtä itsetuntomme kohottamiseksi. Olla ystävällisiä, rehellisiä, optimistisia, iloisia muiden puolesta, kunnioittavia. Opetella siihen ettei itseään ottaisi niin pirun vakavasti. Että miten pieni merkitys jonkun tuntemattoman rumilla sanoilla on silloin, kun olet itse hoitanut tilanteesi niin, että sinulla ei ole tarve alistamiseen, nöyryyttämiseen ja haukkumiseen.
Tai että opettelet kuittaamaan takaisin kunnioittavasti, kuten minä olen yrittänyt opetella, aina kun saan jonnekin nimettömän kommentin, että näytän ihan mieheltä. Vastaan vaan:
”Kiitos. Sulla on hyvä miesmaku.”
Iloa viikkoon,
Bettina
