Vuosi takana psykoterapiaa

Viime vuosi meni itselläni kovasti oman ajatusmaailman tutustumiseen psykoterapian kautta. haluan kirjoittaa siitä nyt ihan avoimesti, koska uskon vahvasti, että tästä ei puhuta tarpeeksi. Aloitin viime tammikuussa käymään säännöllisesti kerran kuukaudessa psykan vastaanotolla. Päätös ulkopuolisen avun hakemiselle tuli rehellisesti ainoaksi vaihtoehdoksi siinä vaiheessa, kun tajusin että läheiseni ja ystäväni eivät riitä avuksi omien ajatusten jäsentämisessä. Aina on jotain, mitä haluat jättää kertomuksistasi pois silloin, kun itse voit huonosti, haluaisit avautua siitä ystävillesi, mutta itselläni tästäkin jäi huono omatunto – jatkuva lähipiirin ymmärryksen hakeminen, omien ongelmien puinti ja vierestä seurattava paha olo on ihan äärimmäisen raskasta läheisille. Se väsyttää läheiset, sillä he eivät koe voivansa auttaa. Psykoterapeutti tarkastelee asiaa ulkopuolisena.

Olin tasan vuosi sitten siinä tilanteessa, etten meinannut jaksaa nousta sängystä ylös. Jokin tunne, josta en saanut kiinni, ajoi alas yhtäkkiä kaiken – jaksoin hoitaa vain pakolliset. Blogin kirjoittaminen, videoiden kuvaaminen, somettaminen ja kaikki yrittäjyyteen kuuluva esilläoleminen tuntuivat muuttuneen järkyttäväksi pakoksi, ahdistavaksi asiaksi, enkä saanut mistään kiinni. Olin huono ystävä, huono tyttöystävä, huono sisko, huono lapsi. Yritin väkisin olla onnellinen. Vittu se on raskasta paskaa, yrittää olla väkisin onnellinen, iloinen, täynnä tarmoa ja puhtia.

Mun suurin ongelmani tällä hetkellä on tajuta mitä arki on. Haluaisin sen olevan pelkkää uutta, viehättävää, salaperäistä, täynnä kiihokkeita, jännitystä. Totuus on se, että jokainen herää aamulla, menee töihin, hoitaa perusarkiaskareet, lähtee töistä, menee treeneihin, kotiin, ruokaa, runkkaa ja menee nukkumaan. Mietin ihan koko ajan, että tätäkö se elämä on. Tätä samaa. Tämän vuoden tavoitteena terapian suhteen on saavuttaa se ymmärryksen piste, miksi vitussa en ole mihinkään tyytyväinen, vaikka lähtökohdat siihen on. Minulta, itsekkäältä länsimaalaiselta tasa-arvoiselta naiselta, ei puutu mitään. Ja sekös ahdistaa.

Tietyllä tavalla siinä on hyvätkin puolensa – olen aina arvostanut kovasti sitä piirrettä ihmisissä, ettei vain tyydytä vähimpään, sillä tyytyminen ei kehitä ketään. Tavoitteita on hyvä olla. Ite en vaan keksi mitä hittoa tässä haluaisin tavoitella. Minua ei tee onnelliseksi raha. On ihan erittäin jees että tulen toimeen yrittäjänä, saan kuukausittain hyvän siivun rahaa säästöön sekä matkustamista että tulevaisuutta varten, tykkään minimalistisesta elämäntyylistä, enkä ole kenellekään mitään muuta velkaa kuin pankille asuntolainasta. Minua ei kiinnosta instagramin seuraajamäärät, uusien treenitrikoiden kuvaaminen persettä tyrkyttävässä kulmassa, uusien kynsien ja ripsien esittely somessa ja muu pinnallinen jargoni. Mua on alkanut kyllästyttämään jatkuva puhelimen räplääminen, erityisesti seurassa. Onneksi tästä ollaan jo monien ystävien kanssa tehty sopimukset kun nähdään. Puhelin varastaa aikaa ihan hirveästi, eikä anna mitään. Pelkkää maailman paskaa suoraan sanottuna syytää naamalle.

Sosiaalinen työ uuvuttaa, vaikka rakastan työtäni. Silti haluan olla esimerkkinä muille, että kaikesta annetusta ajasta muille pitää osata siivuttaa aimo annos myös itselle. En jaksa puhua enää iltaisin, kuuntelen harvoin kotona yksin ollessani edes musiikkia, sillä hälinä häiritsee. En silti ole diagnosoinut itselleni mitään yliherkkyyttä tai halunnut päättää olevani joko ekstrovertti tai introvertti, vaikka se hirveän trendikästä olisikin. Jaksan puhua ja jaksan olla hiljaa. Siinä se.

Olen tajunnut etten ole mitenkään erityinen. Saatan vaikuttaa olevani todella itsevarma, vahva, sanavalmis ja suorapuheinen, mutta sisimmässäni kärsin aivan samanlaisista epävarmuuksista kuin kuka tahansa muukin. Ydin on vain siinä, että haluan oppia ymmärtämään paremmin epävarmuuksiani. Ja sekös vasta on ollut pelottavaa – olla rehellinen itselle ja muille, varsinkin ihmissuhteissa. Ettei laita liikoja odotuksia tulevaa varten, vaan antaisi vähän saumaa muillekin. Ettei ottaisi kaikkea niin saatanan henkilökohtaisesti, vaan osaisi mennä kaikissa asioissa vähän itseensä ja nähdä toisenkin osapuolen näkökulman. Tähän psykoterapia on auttanut. Se on opettanut minulle epäitsekkyyttä, mutta matka on vielä pitkä.

Tämä saattaa kuulostaa hirveän lohduttomalta, mutta olen hyväksynyt sen että lopulta olemme kaikki täällä yksin. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää minua ja minuna olemista täysin, nähdä maailmaa kuten minä näen ja samaistua siihen. Minulla on ihana perhe, aivan käsittämättömän uskomattomia ihmisiä ystävinä mutta silti olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää että olen silti yksin. Ja sen ymmärtäminen ja hyväksyminen tuntuu asialta jota ei ihan hetkessä opi. Tai se aiheuttaa ikäänkuin jatkuvan levottomuuden tunteen. En todellakaan pidä itseäni minään universumin suurena mietiskelijänä, mutta välillä olisi ihan kivaa, että joku blokki menisi päässä päälle ja sanoisi että nyt ihan oikeesti, ei tarvi miettiä näitä asioita näin paljon.

Tässä esimerkki. Saa nauraa jos naurattaa, mutta joskus tuntuu ettei mun pää kestä pahaa:

Minua ahdistaa, etten voi tehdä maailman hyväksi mitään isossa kuvassa. En voi auttaa lapsia, jotka kituvat kamalissa kotioloissa. En voi tehdä mitään pelastaakseni maailman meret muovihelvetiltä, en voi tehdä mitään sille että eläinlajeja metsästetään sukupuuttoon, sademetsiä kaadetaan surutta teollisuuden tieltä ja ilmasto muuttuu. Minun ajatusmaailmassani maailma ei todellakaan pelastu pienillä teoilla. Valitettavasti. Tämä aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja ahdistusta. Siis huonot uutiset. Yleinen pahoinvointi, huonot ja surulliset uutiset. Se on kuluttavaa. En tiedä saitteko koppia asiasta. Mutta tähänkin asiaan olen saanut apua terapiasta. Että voi vain tehdä parhaansa, tehdä asian kanssa rauhan ja elää elämäänsä.

Ja tämä vain yhtenä esimerkkinä, sillä loppujen lopuksi olen huomannut että fyysisesti oireileva ahdistus koostuu pienistä palasista jotka ajan saatossa patoutuvat. Sitten paska osuu tuulettimeen. Ja se alkaa vaikuttamaan ihmissuhteisiin. Ei ole ollenkaan puppua kuulkaa se, kun sanotaan ettet voi olla kenenkään kanssa onnellinen ennen kuin olet täysin sinut itsesi kanssa. Että jos vaikka parisuhteessa tuntuu siltä ettei mikään ole huonosti mutta jokin silti mättää niin katso ensin itse peiliin. Voit yllättyä, minä ainakin yllätyin.

Maailma hartioilla on keventynyt vuoden aikana huomattavasti, mutta tämä on vasta alkua. Parasta on ollut, että tykkään itsestäni koko ajan vähän enemmän. Kaikkien pitäisi ensisijaisesti tykätä itsestään. Onhan sekin kai tavallaan maailman parantamista – hyväksyy itsensä semmoisena kuin on, silloin on helpompi hyväksyä ja suvaita muita.

Se taisi olla parasta, mitä oikeasti opin viime vuonna hyvinvoinnista.

Bettina

4 thoughts on “Vuosi takana psykoterapiaa

  1. Hei,
    Nyt on pakko tähän kommentoida, koska aihe osui niin lähelle. Tosi harvoin luen mitään blogeja saati kommentoin mihinkään mutta nyt satui yövuoro olemaan niin rauhallinen, että ehdin katsoa sinun ja Miken jonkun selkäreenin ja kelasin jopas vetää nainen isolla raudalla ja siitä innostuneena Googlen kautta päädyin tälle sivulle ja blogiisi.

    Minulla on ollut hyvin samanlainen ajatusmaailma, kun sinulla ja tilanne on eskaloitunut omalla kohdallani sen pahimman kautta ja menetin kumppanin tämän takia. Se oli kyllä erittäin silmiä avaava ajanjakso minun elämässä ja pakotti muuttamaan hyvin monta toimintamallia mitä oli elämän aikana oppinut. Pahinta itselle oli omien virheiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Näiden jälkeen seurasi se armoton morkkisvaihe ja fiilis, että kukaan ei voi tykätä näin rikkinäisestä ja väärin tekevästä ihmisestä. Onneksi tähän löytyi apua ammattilaisen toimesta sekä ystävät jotka nostivat minut taas takaisin tähän päivään. Se on kyllä uskomatonta jälkeenpäin ajateltuna miten sitä pakonomaisesti pitää ne kulissit kunnossa ympärillään vaikka kaikki on päin helvettiä elämässä. Eikä sitä itse osannut nähdä alkuunkaan vaikka miten kumppani yritti asiasta mainita. Tosin pidän itseäni nykyään paljon ehjempänä ihmisenä, kuin ennen ja tämä on varmasti oikea suunta.

    Paljon jaksamista sekä voimaa tuon kamppailun keskelle. Toivottavasti jatkat sisällön tuottamista meidän iloksi jatkossakin. 🙂

  2. Hyvä Bettina!

    On tärkeää, että löytyy rohkeita persoonia jotka puhuvat näistä “ongelmista” avoimesti. Tämä auttaa muita samojen kanssa painiskelevia ymmärtämään, että he eivät ole yksin.
    Henkilökohtaisesti en pidä näitä henkisen kehityksen prosesseja ongelmina, vaan väistämättömänä, siiryttäessä ns. seuraavalle levelille.

    Tsemppiä ja kaikkea hyvää! 🙂

  3. Go Bettina!

    Pakko kommentoida, vaikka julkasu on jo muutaman kuukauden takainen 🙂 oot ihan super rohkee ja jotenki niin virkistävää ku puhut suoraan ja asioista niitten oikeilla nimillä.

    Tärkee aihe josta ei todellakaan puhuta tarpeeksi. Itsellä käynnisty just toinen vuosi terapiaa ja tuntuu, että pinnan alla tosi moni käy/haluaisi käydä/pitäisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa omasta elämästä ja ajatuksistaan. Silti vähän tabu, enkä itsekkään ole uskaltanut esim. Töissä kertoa että on ollut niin pahaolla et oon tarvinnu siihen ammattilaisten apua.

    Ihana ku oot näin rohkee! Kiitos 🙂 hyvä postaus 👍🏻

    1. Kiitos Paula! Joo, parasta mihin olen koskaan sijoittanut 🙂

      Ihanaa syksyä sinulle ja valoisia ajatuksia syksyn keskelle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.