Someriippuvuus

Sosiaalisesta mediasta on tullut riippuvuutta aiheuttava ilmiö. Lasten ja nuorten ruudun edessä vietetty aika on suositellun kahden sijaan neljä tuntia, ja sen on huomattu vaikuttavan negatiivisesti sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin. Someen on ihanaa olla koukussa – mobiililaitteessa vain muutaman klikkauksen päässä on täydellinen pastellimaailma, pelkkää kauneutta, hoikkuutta ja sileää ihoa, täydellisiä sisustuksia, nopean helpotuksen tuovaa pornoa ja erilaisia pelejä. Mikä ihana aikaa tuhlaava riippuvuus. Sen helppous, nopeus ja epätodellisuus, vaikka sen tietäisikin, aiheuttaa riippuvuutta. Tiedän sen itse – käsi kopeloi puhelimelle koko ajan, ilman syytä. Siitä on tullut opittu tapa, josta olen päättänyt tietoisesti hankkiutua pikkuhiljaa eroon.

Sosiaalisen median informaatiotulva luo valheellista kuvaa todellisuudesta. Tästä parhaana esimerkkinä toimivat mielestäni satunnaisesti julkaistut kuvat erityisesti julkkiksista kaikkine selluliitteineen ja epätasaisine ihoineen. Sitten siellä on kolmetuhatta kommenttia ihmisiltä ”olen niin helpottunut etten ole ainut joka kärsii aknesta” ja ”ihanaa kun heilläkin on selluliittia” jotka ovat niin minäkeskeisiä että oksettaa.

Mitä helvettiä mä just luin?

Sosiaalisessa mediassa näkyy paljon implantteja, lisäkkeitä, täytettä. Tulee kuva ihmisistä, ketkä ovat rohkeita, varmoja, seksikkäitä. Todellisuudessa kun he kävelevät vastaan salin käytävällä he eivät edes tervehdi saatika katso silmiin, vaan pyyhältävät seiniä pitkin hartiat kyyryssä pukkariin kuin häpeäisivät olemassa oloaan. Harva osaa pitää yllä edes kohtalaista keskustelua.

Sosiaalisessa mediassa näkyy paljon kalliitta laukkuja, täydellisesti vaahdotettuja cappucinoja ja todella paljon sellaisia vaatetta ja tavaraa jota ihmiset sanovat rakastavansa. ”Rakastan tätä huivia” tai ”rakastan mun uusia ripsiä”. Hanki ripset, tiedät miltä rakkaus tuntuu. Itselläni ei ole kallista laukkua, juon aina tavallista kahvia johon poltan huuleni enkä yksinkertaisesti tunne vetoa huiviini tarpeeksi tunnustaakseni sille julkisesti rakkautta.

Toiset tekevät somea työkseen ja toiset kerätäkseen sen kautta hyväksyntää. Nämä eri laidat erottaa toisistaan kyllä. Ymmärrän miksi trikoita myydään mehevällä takamuksella ja uutuushuulipunaa tubettavan pusuhuulen suosittelemana ja se on ihan täysin okei, koska sillä tavalla ihmisille myydään tavaraa – luomalla mielikuva siitä, miltä ne mahdollisesti näyttävät myös ostavan asiakkaan päällä. Sitä taas ihmettelen mummoutuvassa mielessäni monesti, että mikä sisällöllinen tarkoitus on kuvassa, jossa joku kuvaa kamelinvarpaansa #fitness?

Itse en saa tuloja suoraan mistään muualta kuin solmituista valmennussuhteista. Niiden saamiseksi blogi on ollut epäsuora kanava, jossa mahdollinen asiakas on saanut tutustua ajatuksiini elämästä, treenaamisesta ja ravinnosta. Koska kukaan ei ole vielä tänä päivänä tullut asiakkaakseni paljaan takamukseni takia, olen vetänyt rajaa siihen miten kirjoitan ja mistä ja varsinkin siitä, millaisia kuvia julkaisen. Tiedän kyllä varsin hyvin millaiset kuvat saavat eniten tykkäyksiä ja kommentteja, mutta ne eivät ole minulle minkään arvoisia taloudellisesta näkökulmasta. Ne ovat runkkumateriaalia, jotka päätyvät erilaisiin foorumeihin nimimerkkien riepoteltavaksi. Ja se on ihan mun oma syy että päätyvät, kun olen päättänyt kuvan julkaista. Ei tulisi mieleenkään itkeä jälkikäteen sitä kuinka joku on niin ilkeä. Ihmiset on ilkeitä, pahansuopia, uteliaita ja he haluavat arvostella. Ainoa mitä sille voin itse tehdä, on olla alentumatta samalle tasolle. Ota vastuuta omasta tekemisestä – luuleeko joku ihan oikeasti että jollain kampanjoinnilla saadaan some-kiusaajat kuriin? Ehkä parin sukupolven päästä, kun tämä ei ole enää niin uutta. Siihen saakka muista – kaikki mitä julkaiset nettiin, pysyy siellä. Eikä kannata ajatella vaan vuorokauden päähän ja vaan ihan aidosti pohtia myös sitä voiko jokin asia vaikuttaa negatiivisesti vielä viiden vuoden päästä.

Sosiaalinen media lisää jatkuvaa tietoisuutta omista virheistä, omasta vartalosta ja ulkonäöstä ja omista valinnoista. Salimaailmassa se näkyy jatkuvina peiliin vilkuiluina – asia, minkä olen tiedostaen itse lopettanut. Kun ottaa kokovartalopeili-vapaata, alkaa nähdä muutakin kuin vaan sen oman perseen. Josta päästäänkin aasinsiltana seuraavaan asiaan – jatkuvaan omien tunteiden, tunnetilojen, ajatusten ja fiilisten seassa lillumiseen. Minä sitä, minä tätä, minusta tuntuu, minulla on paha mieli, minä minä minä. Lopeta jatkuva oman minän korostaminen. Kohtaa ongelmasi, puristele niitä hetki käsissäsi ja tee jotain asialle. Aika harva asia on oikeasti niin vakava ja monimutkainen, ettei sille löydy ratkaisua ilman, että tulee heti paha mieli.

Jos selkeästi kärsii sosiaalisen median paineista, ei osaa erottaa todellisuutta kuvakäsitellystä todellisuudesta ja nähdä itseään uniikkina kokonaisuutena, kannattaa siitä varmasti pitää taukoa. Olen kuullut, että jotkut ihan harrastavat tällaista insta-arvostelua kaveriporukoiden kesken, joka mielestäni kuvaa hyvin nykyajan ihmismielen yksinkertaisuutta – ihminen makaa sängyssä patalaiskana arvostelemassa muiden tekemisiä oman salatun instatilinsä suojista. Tuo jos mikä vetää älykkyysosamäärän hyvää tahtia vasemman jalan kumisaappaan tasolle.

Kaikki muu on suhteellista ja katsojan silmässä – ulkonäkö, kauneus, rumuus, lihavuus, laihuus, pituus, lyhyys, viehättävyys, lihaksikkuus, seksikkyys – mutta jos on tyhmä, niin silloin on tyhmä, ja sehän on raskasta ainostaan ympäristölle.

Jos kaipaa vähän realismia siihen mitä oikeassa maailmassa tapahtuu, voi mennä uimahalliin pariksi tunniksi ystävän kanssa. Siellä saunassa kun juttelette ilman puhelimia pari tuntia ja katselette miltä ihmiset näyttää niin tulee taas vähän jotain perspektiiviä siihen omaan somen kaventamaan maailmankuvaan.

B

2 vastausta

  1. Heh, elämää helpottaa kummasti kun ei omista kokovartalopeiliä tai edes vaakaa 😀 Ei poista sitä tosiasiaa että toisinaan sitä tuntee itsensä maailman seksikkäimmäksi naiseksi, toisinaan olo on riipputissinen ihrakasa. Mutta selkeästi vähentää vatvomisia siitä mitä mieltä on itsestään. Samoin kun ei yritäkään ottaa itsestään-ainakaan kovin usein-mahtavia selfieitä. Monesti miettinyt että ihmisillä on liikaa aikaa nykyään miettiä omia fiiliksiään ja vaikkapa kolotuksiaan. Ei aikana suo, kuokka ja Jussi varmasti ihan joka päivä vatvottu miltä minusta nyt tuntuu.

  2. Itse huomasin jo aikaa sitten somen aiheuttaman riippuvuuden ja sitä myötä ahdostuksen, etenkin liittyen instaan. Joten poistin sen, enkä kaipaa. Kuviin liittyvät tykkäykset aiheuttavat aivoissa mielihyvää ja näin riippuvuutta. Huomasin sen erityisest muutaman 11-v tuttavalapsen kohdalla; kuvia ja videoita n. 5x pvä ja sitten kun seuraajia tippui pois tai ei tullut tykkäyksiä tarpeeksi, tuli päivitys, miksi ette tykkää? Aika huolestuttava ilmiö. Tytöt myös ehostivat kuviaan isommilla silmillä jne jne.
    Someriippuvuus näkyy myös jo terapioissa ja tunnistetaan terveyttä heikentävänä asiana. Osalla ihmisistä lapsuudessa alkaneet addiktiot defenssikeinoinakin näkyy nyt aikuisuudessa someriippuvuutena ja on sinänsä yhtä vaikea asia kuin mikä tahansa riippuvuus. Aikuisetkin hkevat tykkäyksiä ja somepostaus ilman niitä usein poistetaan tai asiasta ahdistutaan. On siis tärkeää, että tämä asia nostetaan esiin. Somekiusaaminen on myös asia, joka aiheuttaa tuskaa ihmisissä.

    Omalla kohdallani somen radikaali vähentäminen on parantanut unta, lisännyt aikaa, keskityn paremmin asioihin. Olen rajannut myös facen käyttöä rajusti, en ota kantaa, postaan suhteellisen harvoin verrattuna entiseen, enkä seuraa oikeastaan ketään aktiivisesti, mitä nyt etusivulle pomsahtaa postauksia.

Share the Post:

Aiheeseen liittyvät julkaisut

Katso uusimmat blogini

A short description introducing visitors to the topic of your blog and what to expect in it.

Uusimmat: