Kun minulta kysytään nykyään, mikä on filosofiani liittyen treenaamiseen ja hyvinvointiin, vastaan suoraan empimättä että se on kova, raskas treeni, jonka tarkoituksena on väsyttää ja uuvuttaa kertarysäyksellä keho uuvuksiin, sen jälkeen levätään ja syödään rennosti mutta tiedostaen.
Kuulostaa helpolta hommalta toteuttaa käytännössä, mutta sitä se ei ole. Murto-osa ihmisistä on valmiita tekemään puoliakaan siitä työstä, mitä treenattu ja ulkonäöllisesti tyydyttävä kroppa vaatii, tai se pitäisi saada kolmessa kuukaudessa, ja sen jälkeen sen tuloksen pitäisi olla pysyvä. Tai muuten alkaa vinkuminen.
Loputon vinkuminen, syyllisen etsiminen ja selityksien viidakko, missä edelleen olisi vain peiliin katsomisen paikka.
Suurin kompastuskivi hommassa on, että ei luoteta omaan tekemiseen, omiin tunteisiin, omaan oloon eikä suostuta millään hyväksymään tosiasioita. Olen ihmetellyt ja tulen edelleen ihmettelemään, milloin meistä tuli oikeasti niin tampioita, ettemme luota omaan nälkäämme ja väsymykseemme, vaan tarvitsemme siihen ulkopuolisen todistajan ikäänkuin henkilökohtaiseksi jeesukseksi antamaan siunauksen omassa päässäsi keksitylle kielletylle repsahdusruualle. Tai että jaksamme oikeasti valittaa väsymystämme monta kuukautta putkeen – ”nyt mä en enää jaksa, nyt mä en enää jaksa, siis nyt mä oon loppu” – mutta jatkamme vaan kunnes olemme tuhannen piipussa, läheiset eivät jaksa enää katsella meitä (ihan oikeesti, ei tarvi jaksaa kuunnella paskaa loputtomiin vaikka olis kuinka läheinen)
Valittaminen ilman, että haluaa ratkaista ongelman on pelkkää valittamista. Ja ihan helvetin raskasta kuunneltavaa muille. Itseasiassa todella ärsyttävää kuunneltavaa. Liittyen ihan mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Töihin, vartaloon, aviopuolisoon, ystäviin. Tai vaikka sisustukseen.
Omaan tekemiseen luottaminen on kaiken ydin silloin, kun haluat onnistua jossain asiassa. Se ei tarkoita sitä, etteikö mutkia matkaan tulisi, mutta se opettaa sinulle myös rehellisyyttä itseäsi kohtaan, mikä myös vaikuttaa lopputulokseen huomattavasti. Ajatellaanpa vaikka tilannetta missä pitäisi syömis- ja liikkumistottumuksia muuttaen päästä solakampaan kuntoon. On äärimmäisen tärkeää, että tällaisessa tilanteessa kartoitetaan rehellisesti lähtötilanne, liittyi siihen sitten paljon ylensyömistä, herkuttelua, alkoholia tai jotain muuta selkeää kompastuskiveä. Fakta on se, että nämä kompastuskivet ovat tuoneet sinut ei haluttuun pisteeseen, joten niistä on karsittava. Jos olet vakaasti päättänyt, että tarvitset pitsaa, viiniä ja irtokarkkeja palkinnoksi rankasta työviikosta, niin sitten elät mahdollisten kilojesi kanssa, kitisemättä niistä. Jos taas haluat asialle jotain tehdä, hyväksy ne tosiasiat mitä muutos vaatii.
Älkääkä sanoko nyt, että ”no kyllähän minä niiden kilojeni kanssa elän, mutta muita tuntuu haittaavan” Paskat. Kannatan kehopositiivisuutta ja haluan kannustaa ihmisiä puhumaan itsestään kunnioittavasti ja kauniisti, mutta en allekirjoita millään mittapuulla sitä, että ylipaino on millään mittarilla terveellistä tai kenenkään varsinainen tahtotila. En ole törmännyt viiden vuoden aikana kertaakaan asiakkaaseen, joka kieltäytyisi siitä että sormia napsauttamalla päästäisiin viidestä läskikilosta eroon tuosta vain. Tai että yhdessä yössä saataisiin viisi kiloa lihasmassaa lisää. Asiat vaativat vaivannäköä, opettelua ja epäonnistumisiakin, mutta sitä kautta kasvetaan vahvemmaksi. Se vaatii aina, ihan jokaisessa tapauksessa ja ikuisesti ensin oman päätöksen, itsensä hyväksymisen ja rakastamisen, ja se on tässä asiassa kaikista vaikeinta opettaa.
Sen sijaan, että katsoo itseään peilistä ja sanoo että hyi vittu miten ällöttävä läski oon, kukaan ei rakasta minua, mikään ei näytä hyvältä päällä ja ei ole hyvä olla, voisi joskus kokeilla toisenlaista lähestymistapaa – mitä jos sanoisikin, että mjooo, onhan mulla tätä ylipainoa, mutta mä oon ihana ja reilu ja kiva ihminen ja kykeneväinen järkevään, faktapohjaiseen ajatteluun, että mitä jos nyt vain lopettaisin tämän valittamisen ja alkaisin tekemään asialle jotain. Jos siis jokin asia itsessä häiritsee. Se, miten puhuu itselleen, vaikuttaa yleisfiilikseen, niin hyvässä kuin pahassa. Se kannattaa pitää mielessä. Ja se, että täällä eletään vain kerran, ja ainoa ihminen jonka kanssa jokaisen on loppuelämä kestettävä elää, on hän itse.
Kannattaa siis kohdella itseään sen mukaisesti.
Bettina
